keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Nuoret vihaiset teatterintekijät

Tämän tekstin ajatukset laukaisi kaksi lukemaani kirjoitusta. Ensimmäinen oli Imagen (11/2013) artikkeli "Meidän vuoro", jossa haastateltiin neljää about ikäistäni kolmekymppistä teatterintekijää - teatterinjohtajia, ohjaajia ja näytelmäkirjailijoita. Toinen oli vastikää tänä aamuna yle.fi sivustolle Anna Perhon kirjoittama blogi "Työn säännöt", joka käsittelee työelämää ja työn sääntöjä nuorten näkökulmasta.

Nuoret ovat tunnetusti vihaisia. Nuoret haluavat tunnetusti muutosta. Nuoret haluavat yleensä paremman ja oikeudenmukaisemman elämän kuin heidän vanhemmillaan on ollut. Ja nuoret ovat halukkaat taistelemaan sen puolesta. Nuori on kyllä myös usein ajatuksissaan naiivi. Mutta se ei ole minusta ollenkaan huono asia. Naiivit ajatukset ovat puhtaita, kirkasotsaisia, ehkä lyhytnäköisiä, mutta ehdottoman vilpittömiä. Naiiveissa unelmissa löytyy totuuden siemen.



Itse olen käynyt läpi koulutuksen, jossa taisteltiin paljon. Meidän vuosikurssimme - kuten myös meitä edeltänyt sekä meidän jälkeen tullut - oli nuori ja vihainen. Olimme tyytymättömiä. Halusimme enemmän. Halusimme parempaa. Meitä hyssyteltiin olemaan hiljaa, meitä ojennettiin, meille heristettiin sormea. Osa ongelmista tunnistettiin jopa ihan korkeimmalla tasolla, mutta asioihin ei jostain syystä saatu muutosta. Jonkun kädet oli aina sidottu.

"Voi kuulkaa, kun tämä korkeakoulujärjestelmä toimii niin hitaasti, eikä se iso pyörä lähde liikkeelle ihan noin vain." Siinäpä tuhat kertaa kuultu tekosyy olla laittamatta edes sitä pientä ratasta liikkeelle! Me tiesimme, etteivät asiat ole niin yksinkertaisia kuin halusimme niiden olevan. Me tiesimme, etteivät muutokset koskettaisi vielä välttämättä meitä, tai edes sitä seuraavaa vuosikurssia. Naiiviudessamme toivoimme, että kunhan se joskus muuttuu jollekin toiselle, se riittäisi. Siinä oli tarpeeksi syytä taistella. Joku muu vielä hyötyisi siitä, että minä toimin nyt.

Kun nuorelta sitten on lopulta viety kaikki usko ja luottamus muutoksen mahdollisuuteen annetuin pelisäännöin, alkaa  helposti syntyä anarkistista vastaliikettä. Halutaan muutos, hinnalla millä hyvänsä. Jos muut ei kerta pelaa reilusti, miksi minäkään tekisin niin. Sohitaan, piestään, shokeerataan - aletaan satuttaa. Ei välttämättä enää edes pyritä järkiratkaisuihin, kunhan vain projisoidaan omaa pahaa oloa ympäristöön. Ei kauhean aikuinen reaktio, mutta minusta täysin ymmärrettävä. Jos koiraa tarpeeksi kauan hakkaa kepillä, se puree joskus takaisin. Näin meillekin koulussa lopulta kävi. Kukaan ei ottanut asiaa enää tosissaan. Toivotettiin onnea ja annettiin seuraavien vuosikurssien yrittää uudelleen.

Naiviuus ja anarkia haihtuu usein iän ja kokemuksen karttuessa. Mutta valitettavasti samalla, kun mm. byrokratian todelliset pelisäännöt alkavat keski-ikäisenä hahmottua, niin taisteluhengen tilalle nousee sen pahin mahdollinen vihollinen: mukavuudenhalu. Muutos ei syntynytkään tässä ja nyt, heti-kaikki-mulle-ajattelun hengessä. Niinpä ei enää niin nuoren ja niin vihaisen ihmisen sisällä alkaa kasvaa muutosvastarinnan siemen. Asiathan kuitenkin toimii jo niin kuin ne on, joten miksi muuttaa niitä. "Ei ne muuttuneet meidän aikanamme, joten ei ne muutu sinunkaan aikanasi." jankuttaa vanhempi sukupolvi. Siinä taas kuuluisa Janten laki, josta aiemmin täällä blogissa kirjoitin.

Niin... Muutos ei ole kivaa. Loppuviimein me kaikki vihaamme muutosta. Älä syytä byrokratiaa, älä systeemiä, älä politiikkaa. Muutos ja kehitys on tehty niissä kaikissa mahdolliseksi. Siinä seisovat ihmiset, ei järjestelmä, edessä. Se on se mukavuudenhalu. Kukapa sitä ikäviä asioita haluaisi kohdata työssään, jos siltä suinkin voi vain välttyä.

Ja samaan aikaan on jo syntynyt uusi nuori sukupolvi, joka kiljuen näkee tuhat syytä, miksi asiat voisi, pitäisi ja kannattaisi tehdä toisin. "Minä olin kanssa tuollainen silloin joskus" keski-ikäistynyt taiteilija huokaa, nostaa tasaista kuukausipalkkaa ja yrittää tasapainottaa perhe-elämänsä ja lastensa koulunkäynnin ja harrastukset kaupunginteatterin näytösaikatauluihin. Nuoret eivät vielä haaveile perheistä. He ovat vielä valmiita uhraamaan moiset asiat thalian alttarille. He haluavat olla vapaita taiteilijoita. He ovat vielä sitä mieltä, että taiteilijuus on elämäntapa - sen eteen on pystyttävä uhraamaan moiset maalliset asiat, koska vain taide on tärkeää. Ihanan naiivia, eikö? Ja silti siellä mielestäni on se pieni totuuden siemen...

Onneksi niin monissa taiteilijoissa elää nuoren vihaisen teatterintekijän henki. Joissain vain pienenä ilkikurisena kimmellyksenä silmäkulmassa, joissain vahvana ja palavana siellä jossain taiteen etummaisilla barrikadeilla. Toivottavasti se ei kuole minustakaan, kovaa vauhtia keski-ikäistyvästä taiteilijasta. Sillä jos alan tunnistaa liikaa mukavuudenhalua elämässäni taiteilijana, lopetan nämä hommat. Haluan, että paikkani ottaa silloin nuori vihainen teatterintekijä. Olen sen velkaa taiteelleeni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti