lauantai 20. joulukuuta 2014

Klassisen musiikin konsertti v2.0

Haluaisin käydä klassisen musiikin konserteissa ja kirjoittaa niistä arvosteluja. Mutta minua häiritsee tässä yksi pieni mutta: Toisin kuin elokuvat, kirjat tai teatteriesitykset, klassisen musiikin konsertti on se yksi ja ainoa sen hetkinen tapahtuma, olemassa vain siinä ja silloin, eikä se enää sen jälkeen koskaan palaa, koska samaa ohjelmistoa hyvin harvoin esitetään seuraavalla viikolla uudestaan. Eli kirjoittaisin arviota jostain, jota muut eivät enää pääsisikään jakamaan tai kokemaan. Vähän kuin kirjoittaisin tekstiä, jonka perusvire on valmiiksi "Ähäkutti! Minäpäs näin jotain aivan ihmeellisen hienoa, ja sinäpä et!"

tiistai 16. joulukuuta 2014

Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan

Minna Lindgrenin ja Olli Löytyn kirjeenvaihto ”Sinfoniaanisin terveisin” (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2014) on helppolukuinen katsaus klassiseen musiikkiin taidemuotona, sen ymmärtämiseen, kokemiseen sekä lainalaisuuksiin. Kirja sai alkunsa, kun Löytty eräässä illanvietossa ilmoitti haluavansa lukea kirjan, jossa tilaisuudessa paikalla ollut Lindgren vastailisi jonkun klassisesta musiikista autuaan tietämättömän henkilön esittämiin kysymyksiin. Loppuillasta hän sai huomata olevansa muiden mielestä juuri niin tietämätön, että sopisi tehtävään.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Elämäni mullistaneet teokset

Paljon Melua Teatterista haastoi minut listaamaan 15 mieleeni jäänyttä ja elämääni mullistavaa esitystä. Yritin ainakin viikon verran miettiä syvällisiä analyysejä ja muistella mitä kaikkia hienoja esityksiä ylipäänsä olenkaan ehtinyt nähdä. Mutta sitten päätin tehdä täyskäännöksen tuollaisesta vakavamielisestä pohdinnasta ja viisastelusta. Olenhan elämässäni varsinkin ammattiopiskeluni jälkeen nähnyt ja tehnyt teatteria 24/7, joten yritän nyt tyhjentää pääni ja antaa ajatusten vain vapaasti virrata. Ne viisitoista teosta, jotka ensimmäisenä mieleeni tulevat ovat varmastikin silloin oikeasti ne teokset, jotka mieleeni ovat syystä tai toisesta jääneet.

torstai 11. joulukuuta 2014

Musikaali, laulunäytelmä, kabaree, mitä näitä nyt on...

Inhoan lokerointia. Inhoan sitä, että ihmisiä tai taidetta määritellään bokseihin. Inhoan sitä, että osoitetaan sormella jotakin ja todetaan sen olevan sitä tai tätä. Ja kuitenkin tällainen yleistäminen on välttämätöntä, kun halutaan tutkia tai keskustella spesifisti jostain. Yleistäminen on myös tehokas tapa kärjistää, jotta voi herättää keskustelua. Sillä voi kuitenkin myös helposti satuttaa.

En myöskään pidä siitä, että yleistämisellä ja lokeroinnilla aletaan niin usein luoda me vastaan ne ajattelua. Tai osoitetaan knoppitietämystä erittelemällä ihmisiä tai teoksia kauemmas toisistaan jonkin nippelitiedon perusteella. Ollaan siis "taide-elitistejä". Hipstereitä.

Maailma ei ole mustavalkoinen, Eskoseni. Taide ei myöskään ole mustavalkoista. Kumpikaan niistä ei edes ole harmaan viisikymmentä sävyä. Ne ovat molemmat sateenkaarenkirjavia. (All puns intended.)


tiistai 9. joulukuuta 2014

Vaasan Badding yllätti elämänkertateatterin vihaajan!

”Jes! Mä keksin, kuinka saadaan kadonneet katsojat takaisin meidän teatteriin! Otetaan kuuluisa henkilö X ja kirjoitetaan sen elämästä teatteriesitys, missä sitten lauletaan ja tanssitaan artistin Y kappaleita. Ja palkataan pääosaan julkkis Z! Siis tällä reseptillä mummot tulee varmasti taas bussilasteittain teatteriin muistelemaan omaa nuoruuttaan ja pällistelemään kuinka se meidän palkkaama lööppikuningas/kuningatar selviytyy teatterilavalla. Hyvä. Teatterin talous on nyt pelastettu. Mitäs kokeellista me voitaiskaan sitten tehdä sen pienen näyttämön puolelle…”
Yllä kuvaamaani elämänkertateatteri tarkoittaa pahimmillaan seuraavaa: Kun olin pieni niin silloin sitä ja sitä, ja sitten minä [lisää laulu]. Sitten kasvoin isommaksi ja ihastuin, ja sitten minä [lisää laulu]. Äitini kuoli ja olin surullinen [lisää laulu]. Muutin kaupunkiin ja se oli jännää [lisää laulu]. Urani lähti nousuun [lisää laulu]. Rakastuin [lisää laulu], erosin [lisää laulu], lapsi syntyi [lisää laulu]. sitten ei mennytkään niin hyvin ja ajattelin tappa itseni [lisää laulu]… VÄLIAIKA … Ja se toinen näytös jatkuu samanlaisena tasapaksuna tuubana ilman mitään yllättäviä juonellisia tai dramaturgisia käänteitä tai muutoksia. Laulut ovat täysin irrallisia numeroita, juonta ei ole nimeksikään, kohtauksissa ei ole päätä eikä häntää, yritetään vain saada ympättyä seuraava hittibiisi edes jollain aasinsillalla esitykseen… Pahimillaan teatterissa tuntuu katsomossa siltä, että seuraa yläasteelaisen edellisenä iltana kyhäämää kouluesitelmää jostain randomista henkilöstä, joka ei voisi vähempää kiinnostaa.
Vaasan Kaupunginteatterin Badding oli vihdoinkin maton jalkojen altava vetävä poikkeus tähän!

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Harrastamisesta

Asta Leppä kirjoittaa Helsingin Sanomissa 11.5.2014 että "Lapset harrastavat liian tosissaan". Kirjoitus on hieno ja sisätää paljon asiaakin, mutta muutamasta asiasta olen todella todella TODELLA eri mieltä hänen kanssaan. Toisaalta näkökulmamme aiheeseen on hyvin erilainen, mutta mua nyt vaan alkaa pikkuhiljaa kismittää nää iänikuiset 'harrastuksen pitää olla pelkkää leikkiä' -itkuvirret, kun taideopetuksen taso laskee ko lehmän häntä ja samaan aikaan suureen ääneen ihmetellään, miksi esimerkiksi kansallisbaletin solistiroolit ja kaupunginorkesterien vakipaikat täytetään ulkomaisilla taiteilijoilla.

Heti alussa Leppä toteaa, että lasten harrastukset eivät ole enää mitään rentoa puuhastelua. Siis anteeksi mitä?

lauantai 26. huhtikuuta 2014

Terveisiä Lontoon sotahevoselta!

Sain mahdollisuuden käydä Lontoossa viime kuussa hyvinkin teatteripainotteisella reissulla. Pääsin nimittäin tutustumaan, kiitos opiskelevan puolisoni, Essexin yliopiston East 15 Acting Schoolin opiskelijoiden demo-tarjontaan sekä tietenkin myös muutamaan teokseen West Endillä. Matka oli itselleni taiteilijana tarpeellinen piristysruiske: Ei siis mikään tajuntaa laajentava järisyttävä kokemus, mutta täynnä sellaisia pieniä "Juuri näin!" -hetkiä.

Erityisen paljon tätä tarjosi War Horse.


perjantai 14. maaliskuuta 2014

Ole parempi.

Puhuin taiteen opetuksesta kollegani kanssa pari päivää takaperin. Keskustelimme paljon siitä 'vanhan koulukunnan' rääkistä, jota oma sukupolvemme vielä koki, ja mitä jälkiä se on meihin jättänyt. Hän oli tanssija, itse olin viulisti. Opiskelu oli rankkaa ja hikistä työtä, se oli usein epäreilua ja tämän päivän opetusmetodien edessä joskus jopa pöyristyttävää. Ja aika usein tunneilla suoraan sanottuna vitutti. Mutta silti sinne meni illasta toiseen toteamaan ettei vieläkään osaa, ei pysty, eikä saa tehdä, mitä halusi. Mutta ne lukuisat vuodatetut hikipisarat tuotti tulosta.

Jos olit lahjakas ja teit töitä, pääsit helpommalla. Ja jos olit vahva henkisesti, et välttämättä edes tajunnut, kuinka paljon henkistä väkivaltaa ympärilläsi tapahtui. Tai jopa hyväksyit sen osana prosessia. Ja me molemmat oikeasti kaipaamme tuota aikaa. - Emme sellaisenaan, emme niitä opetusmetodeita, mutta enemmänkin sitä tinkimättömyyttä ja tekemisen meininkiä. Sitä "do or don't, there is no try." -asennetta. Sitä, että ihmiset tekivät töitä ja ymmärsivät kuinka rankan työn takana kehitys on. Eivätkä opettajat antaneet oppilaittensa antaa periksi.

Mutta nyt menen itseni edelle. Palataanpa takaisin päin...

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Kirje taiteen puolesta

Minulla on huoli. Ja se on suuri huoli. Olen huolissani teattereiden tarjoaman taiteen tasosta. Olen huolissani siitä siksi, koska teatterien (ja myös muiden kulttuurilaitosten) tukien jatkuva leikkaus on saattanut käyntiin paholaismaisen oravanpyörän. Epäilen vahvasti, että onko päättäjien tasolla ollenkaan ymmärretty, mitä on tullutkaan tehtyä...

Teatterithan ovat olleet talouskriisissä jo vuosia. Säästetään, leikataan, lomautetaan, tehdään pienemmällä budjetilla, joustetaan... Arkipäivää ihan alalla kuin alalla. Samaan aikaan teattereilta on jo pitkään vaadittu tulosvastuuta. Kulttuurilla tulisi siis pystyä tehdä rahaa. Ja jos teatteri ei onnistu tuottamaan tarpeeksi lipputuloja, sen taide ei ole tukemisen arvoista, joten tukea lasketaan entisestään. Olenko ihan väärässä, mutta eikö se ajatuskaari osalla päättäjiä kulje jotensakin näin?

torstai 6. maaliskuuta 2014

Nykytaiteesta - eli tulevista klassikoista

Nykytaide - on sitten kyseessä nykyteatteri, nykytanssi, nykymusiikki (populaarimusiikissa ne indie- ja underground-bändit) - on tärkeä suuntaus, joka pyrkii vahvasti viemään taidetta eteenpäin kokeilemalla, tutkimalla ja tekemällä asioita perinteistä poiketen ja uusia ilmaisukeinoja hyödyntäen. Nykytaide on usein äärimmäisen ajankohtaista sekä aiheiltaan että esitystavoiltaan. Sitä tehdään viimeisimpien uusien tuulien, "taidetrendien", mukaan. Yritetään siis olla aallonharjalla, edellä muita, löytää ensimmäisenä jotain uutta, odottamatonta, aiemmin löydettyä ehkä suurempaa ja parempaa. Yritetään kohdata nykyihminen taiteessa nykyaikaisin keinoin. Yllättää.

Kuten olen monasti sanonut, (ja minkä varmasti täältä rivien välistä pystyy vahvasti lukemaan,) en ole suuri nykytaiteen ystävä, kun puhutaan suuntauksen ääri-ilmiöistä. Tarkoitukseni ei kuitenkaa missään nimessä ole väheksyä sen tekijöitä. Päinvastoin! Omilla henkilökohtaisilla mieltymyksilläni sen suhteen, mitä tykkään itse tehdä, kotona kuunnella tai ulkona katsella, ei ole mitään tekemistä arvostuksen kanssa. Ja koen pikemminkin, että perinteessä ja sen tekemisessä on vain niin paljon, mitä haluan oppia ja tehdä, etten halua itse loikata nykypuolen villille ja vapaalle kentälle. Ainakaan vielä...

maanantai 3. maaliskuuta 2014

"Graffauksesta"

Eilen eräs ympyrä sulkeutui: Opetin omille tanssioppilailleni materiaalia Michael Jacksonin "2 Bad" -musiikkivideolta, materiaalia jota itse esitin aikanaan yhdessä hyvien ystävieni kanssa koulun joulujuhlassa. Se oli ensimmäinen julkinen tanssiesitykseni (jos ei lyhytkestoista kansantanssiharrastustani lapsena lasketa). Sen jälkeen poikaa vietiin. Tanssista tuli intohimoni.


Tätä pohtiessani tajusin myös, että olen kirjoittanut täällä paljon mielipiteitäni näyttelijäntyöstä, musikaaliohjauksesta sekä laulamisesta. Tanssin puolelta olen lähinnä tyytynyt ylistämään muutamaa alkueräiskoreografia tuolta maailmalta. Tämä tuntuu oikeasti hullulta, sillä tanssi on aina ollut jopa musiikkia suurempi intohimoni musikaaleissa. Joten korjataanpa tilanne!

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Kymmenen innoittajaani

Listaan 10 artistia/säveltäjää/musikaalia, jotka ovat eniten vaikuttaneet minuun muusikkona ja taiteilijana. 

Alunperin oli kait tarkoitus listata pelkkiä yksittäisiä CD-levyjä, mutta koska ajattelin avata valintojani myös hieman, halusin laajentaa repertuaaria. Erityisesti koska klassisen säveltäjien suhteen kyse on enemmän heidän henkilökohtaisesta tyylilajistaan, kuin yksittäisistä teoksista levytyksineen. (Olenhan alunperin viulisti ennen teatterilavoille loikkaamistani.) Ja samoin kuin artistien tuotannoissa, myös musikaaleissa ja oopperoissa teksti on mielestäni olennainen osa kokonaisuutta. Ja kun puhutaan teatteriteoksista, visaalisuus tulee mukaan, ja artistien suhteen sama koskee heidän musiikkivideoitaan ja kiertueitaan...

Mutta siis... Näiden pariin palaan yhä uudelleen ja uudelleen.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Mikä siinä on niin vaikeaa?

Minun on pitkään pitänyt kirjoittaa tänne purkaus siitä, miksei Suomessa tehdä musikaaleja 'niin kuin ne on tarkoitettu tehtäväksi'. Olen aloittanut kirjoituksen monta kertaa, mutten ole päässyt puuta pitemmälle. Aiheesta kun on turha purnata pelkällä 'minusta näin' ja 'minusta ei näin' argumenteilla. Halusin löytää lisää pohjaa ajatuksilleni, jutella alan ihmisten kanssa aiheesta ja koota kattavampaa näkökulmaa, jonka iskeä sitten tänne blogiini.

Sitten lopulta satuin törmäämään facebookissa Terry Teachoutin 30.1.2014 The Wall Street Journaliin kirjoittamaan artikkeliin otsikolla When a Director Goes Too Far. Kirjoitus käsittelee pikemminkin tekstien ja näytelmien muokkaamista, uudelleenkirjoittamista ja modernisointia erityisesti tekijänoikeuslain näkökulmasta. Nään kuitenkin tässä keskustelussa paljon yhtymäkohtia siihen, mitä ajattelen musiikkiteatterista sekä sen tilasta Suomessa.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Nykyaikaista orjuutta

Satuin ajautumaan Twitterin puolella pitkään keskusteluun työharjoittelusta. Siellä otettiin kantaa tähän monille tuttuun 'ammattiopiskelumuotoon', argumentteja sateli niin puolesta ja vastaa, jaettiin positiivisia sekä negatiivisia kokemuksia, arvioitiin työssä oppimisen onnistumista eri tilanteissa sekä sitä, minkälaisella sopimuksella sekä palkalla työharjoittelija tulisi ottaa mukaan firmaan, jotta tilanne olisi reilua kaikkia kohtaan.

Olen itse tehnyt aikanaan työharjoitteluni ammattiteatterissa. Olen siis osana opintojani ollut mukana tekemässä isoa musikaalia, työskennellyt ammattilaisten rinnalla, samoissa työtehtävissä, samalla tavalla ohjattuna kuin hekin. Palkan sijaan sain harjoitusjaksosta opintopisteitä, sen jälkeen näytöksistä nimellistä palkkaa. Olen myös yksi niistä onnellisista, joka on opintojeni jälkeen saanut jatkaa samassa talossa - täydellä palkalla. Kiitos osaamiseni ja taitojeni? Ehkä sitäkin. Mutta kaikkein eniten varmasti siksi, että asuin paikkakunnalla ja olen mies tällä hyvin naisvoittoisella alalla.