Puhuin taiteen opetuksesta kollegani kanssa pari päivää takaperin. Keskustelimme paljon siitä 'vanhan koulukunnan' rääkistä, jota oma sukupolvemme vielä koki, ja mitä jälkiä se on meihin jättänyt. Hän oli tanssija, itse olin viulisti. Opiskelu oli rankkaa ja hikistä työtä, se oli usein epäreilua ja tämän päivän opetusmetodien edessä joskus jopa pöyristyttävää. Ja aika usein tunneilla suoraan sanottuna vitutti. Mutta silti sinne meni illasta toiseen toteamaan ettei vieläkään osaa, ei pysty, eikä saa tehdä, mitä halusi. Mutta ne lukuisat vuodatetut hikipisarat tuotti tulosta.
Jos olit lahjakas ja teit töitä, pääsit helpommalla. Ja jos olit vahva henkisesti, et välttämättä edes tajunnut, kuinka paljon henkistä väkivaltaa ympärilläsi tapahtui. Tai jopa hyväksyit sen osana prosessia. Ja me molemmat oikeasti kaipaamme tuota aikaa. - Emme sellaisenaan, emme niitä opetusmetodeita, mutta enemmänkin sitä tinkimättömyyttä ja tekemisen meininkiä. Sitä "do or don't, there is no try." -asennetta. Sitä, että ihmiset tekivät töitä ja ymmärsivät kuinka rankan työn takana kehitys on. Eivätkä opettajat antaneet oppilaittensa antaa periksi.
Mutta nyt menen itseni edelle. Palataanpa takaisin päin...
Usein kun puhutaan 'vanhasta koulukunnasta' tarkoitetaan pelkästään sitä hajoita ja hallitse -periaatetta, jolla taidetta opetettiin. Lähdetään liikkeelle "et ole mitään, et osaa mitään, älä edes yritä"-mantroilla, joilla rikotaan nuori taiteilijan alku, poistetaan maneerit, poistetaan väärä tekniikka, pakotetaan nöyrtymään taiteen edessä ja opetetaan tekemään töitä. Sitte puhtaalle pöydälle aletaan kasata perustaa, sitten seiniä, viimeisinä torneja. Lopputuloksena kaikesta henkisestä ja fyysisestä rääkistä selväjärkisiksi (?) taiteilijoiksi selvinneet olivat teknisesti huikeita, karismaattisia, rautaisia ammattilaisia.
Valitettavasti matkalle jäi monia rikkonaisia ihmisriekaleita. Opettajista se oli luonteen - tai kropan - heikkoutta. Jos et selvinnyt taiteen kovasta koulusta, et ollut tarpeeksi vahva selvitäksesi alasta. Rankkaa tekstiä, mutta siinä on totuuden siemen.
Ymmärrän siis täysin, mistä seurannut vastareaktio sai alkunsa. Kaikille tuli antaa mahdollisuus, kaikkien tulisi voida antaa nauttia taiteesta ja sen tekemisestä. Taiteesta tulikin mukava ja leppoisa harrastus - tapa nautiskella. Kyse ei ollut enää työn teosta. Opettaja ei saanut enää vaatia. Katsos, kun ihminen vähän soittelee, laulelee ja tanssahtelee, niin siitä tulee sille hyvä mieli. Mikä tekniikka? Mikä harjoittelu? Sehän on tylsää, raskasta, epämiellyttävää! Eihän kaikki halua oikeasti taiteilijaksi - vähän vain harrastaa.
Tämän kylvön siemenistä kasvaneita taiteilijoita alkaa valua kentälle. Heiltä puuttuu perusteet. Heiltä puuttuu terve, kestävä tekniikka. Heiltä puuttuu ymmärrys oman taiteenlajinsa perinteistä ja historiasta. He eivät osaa harjoitella. Heiltä ei opettajat vaatineet silloin, kun he eivät vielä ajatelleet ammattilaisuutta tosissaan. Mutta nyt he opiskelevat ammattiin. Puolivalmiina. Ja vanha sukupolvi pyörittelee päätään kauhistuneena.
Nyt on herätty ja tajuttu, mikä karhunpalvelus tuli tehtyä, kun lopetettiin taideopetuksessa vaatiminen. "Mutta kun Irman ja Elmerin tulee saada vain harrastaa." Kaikki tässä mulle heti nyt -yhteiskunnassa HARRASTUS on muuttunut kirosanaksi, joka tarkoittaa jonkin asian tekemistä puolihuolimattomasti toisella kädellä. Ei kyllä minun nuoruudessani! Silloin tulosten vaatiminen ja määrätietoinen harjoittelu oli luonnollinen osa harrastusta. Harrastus oli erikoistaidon opiskelua. Siis opiskelua. Ei jonkin asian tekemistä vain koska se on kivaa. Ei se ollut lepoa koulusta tai työstä - Olihan se vaihtelua - Mutta se oli työtä.
Tästä syystä rakastan opettaa aikuisille tanssia. Sillä jos aikuinen haluaa vain vähän hikoilla ja nostattaa kuntoaan, hän menee kuntosalille. Jos hän taas haluaa oppia jotain, tulla paremmaksi, kehittyä, hän tulee tanssitunnille. Siellä opettaja saa korjata, siellä opettaja saa mäkättää, siellä saa vaatia. Ja sinne tulevat ne ihmiset, jotka nauttivat onnistumisen hetkistä, siitä kun tekniikka paranee, asiat helpottuvat ja huomaat kykeneväsi tekemään asioita, joista lukukauden alussa vain uneksit. Näiden hetkien takia minä ainakin harrastin ennen.
Sillä se valitettava tosiasia taiteen parissa on, ettei taiteilija koskaan ole valmis, taiteilija ei koskaan tee mitään täydellisesti. Taiteilijan sydän ei koskaan ole täysin tyytyväinen suoritukseensa. Aina voit olla parempi. Ja niin kauan kuin tuo ajatus polttelee suonissasi, olet turvassa leipääntymiseltä, johonkin tyytymiseltä, rappeutumiselta. "Hyvä. Mutta ensi kerralla yritän olla vielä parempi!" Siinä on taiteilijan elämä.
Tätä ajatusmaailmaa yritän myös viljellä oppilailleni: "Nyt ollaan tässä, kun käytte säännöllisesti tunneilla olette keväällä tuolla." - "Muistatteko, kuinka vaikeaa oli tehdä tätä syksyn alussa?" - "Teillä on sen piruetin jälkeen 5-6-7-8 aikaa miettiä syntejänne ja sitten yritätte uudelleen." - "Parempi, ens kerralla sitten vielä paremmin."
Ole parempi. Siitä ne kiksit tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti