maanantai 10. helmikuuta 2014

Mikä siinä on niin vaikeaa?

Minun on pitkään pitänyt kirjoittaa tänne purkaus siitä, miksei Suomessa tehdä musikaaleja 'niin kuin ne on tarkoitettu tehtäväksi'. Olen aloittanut kirjoituksen monta kertaa, mutten ole päässyt puuta pitemmälle. Aiheesta kun on turha purnata pelkällä 'minusta näin' ja 'minusta ei näin' argumenteilla. Halusin löytää lisää pohjaa ajatuksilleni, jutella alan ihmisten kanssa aiheesta ja koota kattavampaa näkökulmaa, jonka iskeä sitten tänne blogiini.

Sitten lopulta satuin törmäämään facebookissa Terry Teachoutin 30.1.2014 The Wall Street Journaliin kirjoittamaan artikkeliin otsikolla When a Director Goes Too Far. Kirjoitus käsittelee pikemminkin tekstien ja näytelmien muokkaamista, uudelleenkirjoittamista ja modernisointia erityisesti tekijänoikeuslain näkökulmasta. Nään kuitenkin tässä keskustelussa paljon yhtymäkohtia siihen, mitä ajattelen musiikkiteatterista sekä sen tilasta Suomessa.

Se mikä minua kismittää niin monasti on alkuteokseen kohdistuvan kunnioituksen puute. Minua ärsyttää olla mukana produktiossa, jossa tuntuu ettei alkutekstiä, musiikkia, teoksen johtoajatusta ja tematiikkaa kunnioiteta. Harjoituskausi alkaa ja kerrotaan esityksen nimeksi jotain. Musikaalien ollessa kyseessä, tunnen usein teoksen, tiedän mistä se kertoo, tiedän mitä se haluaa kertoa yleisölle. Ja sitten jälleen kerran kuulen, kuinka ohjaajalla on teoksesta oma näkökulmansa. Kuinka hän haluaa tehdä jutun erilailla kuin muut, väkisin runnoa sen oman kädenjälkensä sinne teokseen ja luoda näin jotain uutta ja ihmeellistä. Erilaista!

On jotenkin muotia unohtaa se, että esimerkiksi Broadwaylle ja West Endille kelpuutetut musikaalit on koe-esitetty ja sen jälkeen editoitu lukuisia kertoja ennen kuin ne on tuotu 'suuren yleisön' ja valtamedian silmille. Ja sitten suomalaisella, usein musiikkia ymmärtämättömällä ohjaajalla on pokkaa alkaa editoida tuota teosta mieleisekseen, poistaa lauluja, siirrellä kohtauksia, muuttaa henkilöhahmoja ja heidän statustaan teoksessa. Yleisön huijaamista, sanon minä! Ja samoin meidän työntekijöiden. 

Kuitenkin meidän on muistettava, että Suomi ei ole Broadway. Se mikä toimii rapakon toisella puolen ei ole automaattinen hitti kopioituna replikana täällä. Miksei? Koska yleisö täällä ei ole Broadway-yleisö. Kysymys on kulttuurieroista. Kulttuurihistoriasta, ihmisten tavoista, yhteiskunnallisista eroavaisuuksista, perinteistä. Voidaan haluta luoda samat ajatukset, samat tunteet, samat oivallukset yleisölle, mutta ne on vain tarjottava täällä toiseen tapaan. Tässä yhteydessä voin jopa hyväksyä 'koska ollaan Suomessa'-kortin, jos sillä ollaan tekemässä jotain positiivista ja luovaa, eikä sen varjolla jätetä jotain pois ja unohdeta - toisin sanoen pidetä yleisöä tyhmänä. Ei koskaan niin! Yleisö täällä on vain erilaista. Ja hyvä ohjaaja kääntäisi sen edukseen.

Muutama todellisen elämän esimerkki 2010-luvun Suomesta: Minua hävetti esittää Cabaret-musikaalista versiota, jossa näkökulmahahmo Cliff oli muutettu heteroksi. Teatteri - ihmisoikeusten edelläkävijä? Tässä tapauksessa pikemminkin poissa silmistä, poissa mielistä, kaikkien mielistelijä. Yhtä saamaton kuin rouva Schneider kyseisessä teoksessa, joka mihinkään kantaa ottamatta antaa hiljaisen hyväksynnän natsien toiminnalle. Taikka sitten mm. rasisiminvastaisuuden ylistysmusikaali HAIR, ja lavalla nähdään esiintyjiä, jotka on maalattu mustiksi. (Suosittelen lukemaan Wikipediasta Blackface-artikkelista Saksaa käsittelevän osion - siellä tilanne on osapuilleen sama kuin täällä meidän kotopuolessa. Artikkeli myös selventää kiteytetysti, miksi blackfacen käyttö on rasisitista.) Kuvitelkaa nyt valkoinen mies lankatuna laulamaan "I'm a colored spade, a niggar...' - Huvittavaa? Säälittävää? Ajattele, miltä mustasta katsojasta tuntuisi nähdä tuo? Oksettavaa.

Missä on viimeksi tehty Shakespearea shakespearelaisittain? Okei, tämä ehkä kuulostaa naurettavalta, mutta ensimmäinen ajatus Shakespearesta on minulle miehet lavalla niissä hiton sukkahousuissa, lausumassa runomittaa mielettömällä intensiteetillä ja jumalaisella näyttelijäntyötaidolla niin, että runomitta korvissani katoaa ja uskon jokaisen sanan olevan vain ja ainoastaan puhdasta totta. Melkein uneksin tästä kokemuksesta, sillä olen nähnyt niin monta - liian monta - outoa, modernisoitua, vinksahtanutta Shakespearea, jossa yleisölle on yritetty metallinpaloja vasaralla iskien ja kiviä kanniskellen todistaa, että nyt tehdään taidetta.

Mistä tämä uudistusvimma oikein kumpuaa? Onko se jokin muinaisjäänne ajalta sukupolvi taaksepäin, kun musikaalit tulivat tänne rapakon takaa ja Suomessa taidot ja resurssit teattereissa eivät mitenkään vielä riittäneet kansainväliseen laatuun? Jäikö sieltä jäljelle oppi siitä, että pyörä pitää keksiä uudelleen potkukelkaksi, kun ei sitä silloin täällä vielä osattu ajaa? Jos saatte jostain käsiinne Teatteri & Tanssi + Sirkus lehden uusimman numeron (1-2014), siellä on loistava Annukka Ruuskasen kirjoittama artikkeli musiikkiteatterin tilasta Suomessa 'viihdemusikaalien' näkökulmasta. (Ja tuon sanahirviön valinnasta pidän nyt turpani kiinni, koska muuten juttu oli ihan asiallinen.) Tekstin lopussa Ruuskanen nimenomaan moittii Suomen musikaalikentässä ohjausta ja kuinka monessa teoksessa taiteellisen työryhmän jäsenet tuntuvat ikään kuin kamppailevan eri teosten kanssa yhden ja saman kokonaisuuden sijaan. Vaikka onneksi poikkeuksiakin löytyy, allekirjoitan tuon aivan täysin. Tuolta minusta useimmiten tuntuu katsoessani musikaaleja tässä maassa.

Miksei luoteta alkutekstiin? Siihen että se hyvin esitettynä ja ohjattuna kantaa. Se riittää! Shakespearen suhteen se on riittänyt viisisataa vuotta. Miksei se riittäisi 2014? Ei se muovituolien paiskominen tai ne helkutin videoprojisoinnit (lopettakaa jo niiden kanssa, oikeasti!) tee siitä yhtään sen ymmärrettävämpää. Tai trendikkäämpää. Nuorisoystävällistä. Internetin saastuttamille lyhytjänteisille ihmisille sopivaa. Taidetta.

Tekstin lisäksi kysyisin, miksei luoteta tyylilajeihin? Tekstit ovat oman aikansa tuotteita, ne ovat siis usein myös kirjoitettu tiettyyn tyyliin näyteltäviksi. Moliéren tekstistä paistaa läpi Commedia dell'Arten hahmot. Shakespearessa tekstissä on kaikki, hän ei kirjoittanut teoksiinsa näyteltäviä alatekstejä - Stanislavski loi pohjan tälle näyttelijäntyölle vasta monta sataa vuotta myöhemmin! Musikaalinäyttelemisestä kirjoitinkin jo yhden avautumisen tänne. Ja Brecht ja katsojan vieraannuttaminen. Lista voisi jatkua loputtomiin! Ja väitän, että yleisö (ehkä tajuamattaankin) odottaa näkevänsä jotain tällaista esimerkiksi näiden nimien kohdilla. Jos haluat tehdä jotain modernia, sitä varten on moderneja tekstejä pilvin pimein. Ne on kirjoitettu ja tarkoitettu tehtäväksi niin!

Jatkuvasti maristaan teattereiden tulosvastuullisuudesta ja samaan aikaan lipputulot hupenevat yleisökadon myötä. Taidetta ei ole ilman yleisöä. Ja mitä tehdään? Tarjotaan ihmisille teatteria, joka ei vastaa heidän odotuksiaan! Ja kyse ei ole nyt ohjelmistopolitiikasta, järjettömän hyviä teoksia on teatterit pullollaan! Minä peräänkuulutan taiteelliselle työryhmälle hieman nöyryyttä laskeutua norsunluutornistaan ja joskus antaa yleisölle sitä, mitä he ehkä kyseiseltä teokselta odottavat näkevänsä. Tehkää kädenojennus, sillä tavalla te saatte katsojat mukaan haluamallenne matkalle. Ei tämä tarkoita, etteikö silti voisi tehdä radikaalejakin ratkaisuja ohjaukseen ja dramaturgiaan. Nyt ollaan vain vieraannuttamassa yleisöä kovaa vauhtia pois teatterista vain, koska uhmaikäisen lapsen tavoin ei suostuta antamaan yleisölle sitä leipää ja sirkushuveja, joita he haluavat - Joista he olisivat myös valmiit maksamaan!

Miksi hyvän tekstin ohjaamista perinteisesti ja perinteitä kunnioittaen ei nähdä taiteellisesti arvokkaana? Mikä siinä alkuperäisessä muka on halpaa? Mikä siinä on taiteellisesti tai taidollisesti vähempiarvoista? Haluaisin huutaa pää punaisena: "Ette vaan osaa!"

Kaikkein surullisinta on, että en todennäköisesti minäkään osaisi. Mutta haluan yrittää. Ja haluan yrittää nimenomaan tästä näkökulmasta: "Miksi klassikoista tuli klassikoita? Koska ne ovat hyviä. Sellaisenaan." Minusta kaikkea mahdollista sontaa nähtyäni se olisi suurin kunnianosoitus, mitä teatteritaiteelle voisi nykypäivänä tehdä. Tyylipuhdas alkuperäisteos. Tarjoiltuna suomalaiselle yleisölle soveltuvana. 

9 kommenttia:

  1. Kiitos tästä, olen erittäin paljon samaa mieltä. Tosin kannatan täysillä uusia näkemyksiä ja ohjausratkaisuja, jos niille löytyy perustelut tekstistä. Teatteri ei ole elävää, jos aina kopioidaan eikä kokeilla uutta, mutta alkuperäistekstin muuttelu, etenkin ilman tekijänoikeuden haltijoiden lupaa, on minusta musikaaliohjaajien suurimpia mahdollisia syntejä. Se ei ole taiteellista näkemystä vaan oman egon korostusta tai pelkuruutta muka konservatiivisen yleisön edessä. Olen ollut teosesittelyssä, jossa ohjaaja on kehuskellut sillä, kuinka säveltäjän ja libretistin silmät suurenevat (ilmeisesti kunnioittavasta) hämmästyksestä kun he näkevät, mitä hän on tehnyt heidän musikaalilleen. Varmasti suurenivat, mutta reaktioista päätellen juonen muuttelu ilman lupaa ei tainnut herättää kunnioitusta. Ei näin, ei todellakaan näin.

    Taitava ohjaaja löytää tekstistä oman näkökulmansa ilman poistelua ja siirtelyä, hahmojen tappamista tai kuolleista herättämistä. Replicat ärsyttävät minua, koska niissä oletetaan, että alkuperäisohjaus on ollut täydellinen, ja hyvin harva ohjaus on sitä tai pysyy sellaisena vuosikymmenestä toiseen. Minusta on tympeää katsoa Phantom of the Operan kaltaisia muumioita aina vain samanlaisina, samanlaisilla kädenliikkeillä ja puvuilla. Budapestin PotO vuodelta 2006 ei ole mitenkään radikaali uudelleenohjaus, mutta yhtäkkiä Christinellä on järkeä päässään ja hän nousee tarinan sankarittareksi aivan eri tavalla, ja nautin tarinan tarjoamista uusista näkökulmista. Ideoita voi ottaa, mutta kopiointi ja orjallinen seuraaminen ilman perusteita on tylsää. Aina voi kokeilla ja etsiä näkökulmia, mutta minusta on tärkeää, että se tehdään teoksen itsensä määrittelemissä rajoissa. Miksi muuten haluttaisiin ohjata juuri se teos? Eikö kannattaisi kirjoittaa oma?

    Seinäjoen Tanz der Vampire oli minusta erinomainen esimerkki non-replicasta, joka oli täysin validi tulkinta alkuperäistekstistä mutta samalla itsenäinen ohjaus ja jotain aivan erilaista. Toinen ääripää on Broadwayn surullisenkuuluisa Dance of the Vampires, joka yritti miellyttää oletettua yleisöä muuttamalla älykkään ja camp-parodisen huumorin valmiiksinauretuksi huonoksi komediaksi.

    TL;DR: Kannatan uusia näkemyksiä ja non-replicoita, mutta ne täytyy tehdä teosta ja kirjoittajia kunnioittaen eikä toisaalta pelkästään itseisarvona koska mikään ei saisi olla alkuperäistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoisin taas itse, että koska teatteri on AINA elävää, yksikään teos ei voi olla edellisen version kopio. Kirjallinen teos (ja sävellys) on aina pelkkä kuori, jonka elävät näytteijät ohjaajan avustamana täyttävät. Siinä näkyy automaattisesti ohjaajan sekä myös näyttelijöiden kädenjälki.

      Eli vaikka peräänkuulutin alkutekstin kunnioitusta, se ei mielestäni millään tavalla tarkoita teatterin muuttuvan jotenkin yksitoikkoiseksi. Poikkeuksena tietenkin on ne PotO kaltaiset muumiot, joissa oikeudenhaltija vaatii täydellistä replicaa - niitä kädenasentoja myöten. Ja kuten sanoit, uudet ohjausratkaisut ovat ainoa tapa viedä teatteria taiteenlajina eteenpäin. Joskus vain tuntuu, että se eteenpäin vieminen on ollut lähtökohtana luomiselle ja silloin minusta mennään vauhdilla ryteikköön.

      Ja mitä alkutekstin muokkaamiseen tulee, muokatkaa ihmeessä!! Kunhan teillä on siihen lupa. Ja olisi myös suotavaa ilmoittaa markkinoinnissa yleisölle, jos he ovat tulossa katsomaan esimerkiksi ohjaajan versiota Kolmesta sisaresta, eivätkä Tsehovin.

      Poista
    2. "Joskus vain tuntuu, että se eteenpäin vieminen on ollut lähtökohtana luomiselle ja silloin minusta mennään vauhdilla ryteikköön."

      Aamen, halleluja ja totisesti. Uudistamista kun siltä tosissaan tuntuu, teoksen ja tekijöiden ja produktioon osallistuvien ehdoilla ja hyvän lopputuloksen eikä pelkän uudistamisen vuoksi. Kannatan lämpimästi myös yleisön informoimista. Haluaisin joskus myös nähdä ns. ihan perinteistä Shakespearea Suomessakin, vaikka sitten niissä sukkahousuissa.

      Tiedän ainakin yhden eurooppalaisen ohjaajan, joka pahasti vaikuttaisi tunkevan näyttelijät tiettyyn muottiin ja keskittyvän henkilöohjauksen ja hahmojen synnyttämisen sijaan siihen, että ne käden liikkeet tulevat varmasti oikein. Jos näyttelijä ei ole ollut kokenut ja/tai lujatahtoinen ja tehnyt kaikkea ajatustyötä itse, tuloksena on ollut pelkkä hahmon ja teoksen kuori. Olen pari kertaa katsonut tästä syntynyttä kuollutta teatteria, enkä halua enää koskaan kokea sellaista. Osasyy on se, että ko. ohjaaja on ohjannut samaa musikaalia eri paikoissa viimeiset kymmenen vuotta, joten Suomessa on onneksi hyvin pienet mahdollisuudet sellaisen ohjauksen kehitykseen. Traumatisoiduin pahasti. :-P

      Poista
  2. Ollaan kyllä ihan eri linjoilla tässä. Ymmärrän täysin mitä tarkoitat, ja olen myös iloinen Ruuskasen kirjoituksesta. Olen vain täysin eri estetiikan kannattaja. Itselleni teksti on kirjallista materiaalia esitykselle joka tapahtuu ihmisten välillä elävässä hetkessä. Enkä oikeastaan käsitä miksi juuri teksti olisi se pyhä johon ei saa kajota ja jonka ehdoilla mennään. Koen, että teksti on tasavertainen muun materiaalin kanssa. Elokuvat ja romaanit ovat mielestäni hyviä kuvaamaan aikansa tuotteita. Teatterissa työryhmä ponnistaa materiaaliin (teksti, liike, tila, yleisösuhde yms.) tämän päivän tunteista ja kehosta käsin ja niin tekee yleisökin. En koe tarpeelliseksi yrittää häivyttä tätä, koska juuri tästä hankauksesta syntyy klassikoiden kiinnostavuus. Modernin tekstin kanssa tätä hankausta ja syvyyttä ei useinkaan synny, tai se on hyvin erilaista. Tosin toivoisin, että oltaisiin uskollisempia ja avoimempia esim. sen valinnan kanssa millaista näyttelijäntyön estetiikkaa esityksessä halutaan tavoitella. Nyt kaiken on vallannut stanislavskilaisuudesta ponnistava psykologisoiva naturalistinen tyyli, jonka paras paikka on mielestäni kameran kanssa työskenneltäessä.
    Tarkastelemme historian hämärää tämän päivän valossa. Emme voi koskaan nähdä sen todellista luonnetta ja se on mielestäni kiinnostavaa.

    Olen iloinen kirjoituksestasi. Siitä välittyy intohimo ja halu puolustaa itselle pyhiä asioista! Intohimon puute ja näivettyminen on pahinta myrkkyä taiteelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puhut asiasta, jonka itse koen nykyteatterina (contemporary theatre), omana tyylisuuntanaan. Se kun on enempi kokemuksellista teatteria, jossa vallitsee, kuten sanoitkin, oma estetiikkansa ja erilainen tapa kohdata teos sekä yleisö. Se ei elä kiinni perinteisen teatteritaiteen malleissa, vaan tarkoituksellisesti etsii uusia ilmaisumuotoja ja -tapoja. Se peilaa aikaa tässä ja nyt. Siellä tekstin merkitys on, kuten sanoitkin, toinen.

      En missään nimessä halunnut hyökätä nykyteatteria vastaan. Se ei ollut kirjoitukseni tarkoitus. Halusin puhua eniten musikaaliohjauksesta. En edes musiikkiteatterista kokonaisuudessaan, sillä se jos mikä pitää sisällään myös paljon nykyteatterin elementtejä. Esimerkit vain otin perinteisen - voisi kai sanoa jopa klassisen - puheteatterin puolelta (mm. Shakespeare).

      Myönnän: En ole, kuten teksteistäni varmasti huomaa, hirvittävän suuri nykytaiteen ystävä - missään taidegenressä. Mutta luulen, että suurin ongelmani nykyteatterissa on nimenomaan teosten ulosannin epätarkkuus. Kun rohkeus ei riitäkään viedä valittua tyylilajia kirkkaana loppuun saakka. Silloin teatterissa varsinkin turvaudutaan juuri tuohon mainitsemaasi stanislavskiin, se kun on 'tuttua ja turvallista' - ja nykyteatterin näkökulmasta tylsää.

      Jos yleisölle tarjoilee pelkkää sillisalaattia, mikään ei oikein enää maistu miltään. Ja siinä se ongelma minusta piilee. Jatkeaan huomenna kasvotusten!! :D

      Poista
  3. Ohjelma halusi, että todistan ennen postaustani, että en ole robotti. Ajattelin, että kirjoituksen sisältö paljastaisi sen ;)

    VastaaPoista
  4. "Mutta luulen, että suurin ongelmani nykyteatterissa on nimenomaan teosten ulosannin epätarkkuus. Kun rohkeus ei riitäkään viedä valittua tyylilajia kirkkaana loppuun saakka."
    Naulan kantaan! Nimeen omaan epätarkkuus ja rohkeuden puute suututtaa usein. Siksipä arvostaisin esim. mainitun Shakespearen tekemistä niin, että yrittäisi olla todella uskollinen ko. ajan tavalle tehdä teatteria eikä miellytellä vähän sinne tänne kuvitteellista keskivertokatsojaa. Siinäpä vasta olisikin munaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taikka tehdä rohkeasti täysin modernisoitu versio, nimetä se näyttävästi ohjaajan tai teatteriryhmän versioksi näytelmästä ja rikkoa täysin koko Shakespeare-perinne, teatteriperinne, kaikki. Kyllä minä senkin haluaisin nähdä. Se siltä väliltä vähän niinku mut ei kuitenkaan on se, mitä mä en jaksa.

      Poista