Näin keväällä Vaasassa näytelmän, joka sai minut hiljaiseksi. Se sai minut todella miettimään, mitä tästä kokemuksestani kirjoittaisin kriitikkona. Esitys itsessään ei ollut vaikuttava, se ei taiteellisesti saanut minua haukkomaan henkeä. Moni tekninen asia vaivasi minua. Mutta teos puhutteli minua. Se puhutteli kovaa ja syvältä. Taisinpa jopa puuskahtaa esityksen jälkeen, että jokaisen ihmisen tulisi nähdä tämä teos!
Olin löytänyt itseni siitä taiteen rajaviivalta, kun teatterista puhuttaessa keskustellaan, tulisiko teosten olla ensisijaisesti taiteellisia, viihteellisiä vaiko poliittisia. Mikä näistä onkaan teatteritaiteen tärkein ja syvin tarkoitus? Mitä katsojan tulisi oikeastaan kokea katsomossa? Mistä se katharsis tulee yleisölle? Esiintyjien ilmiömäisistä taidoista, esitetyistä ihmiskohtaloista, traagisista tarinoista, samaistumisista, pissat housussa huutonauramisista vaiko sittenkin tajuamisista ja heräämisistä?
Mikä sitten esityksessä mielestäni mätti? Ensinnäkin sirkus viitekehyksenä teatteriesityksessä on niin kulunut ja nähty. Ehkä tähän mielipiteeseeni vaikuttaa myös se, että Lahdessa opiskelleena näin oikeiden sirkuskoululaisten esityksiä paljon, joten näyttelijän jonglööratessa lavalla kolmella pallolla ’sirkustaiteilijana’, en hihku ihastuksesta. Interaktiivisuus teatterissa on myös minusta useimmiten piinallista, ellei sitä ei osata rakentaa hyvin. Esimerkiksi jos teos alkaa heti ”yleisön kiusaamisella”, koen sen itse hyvin hyvin vastenmieliseksi.
Kikkailua, maskeja, laulua… Kaikkea löytyi, mutta moi asia jäi puolivillaiseksi. Kaipasin enemmän, tosissaan, roisimpaa, rumempaa, loppuun asti tai ainakin pitemmälle vietyä. Olisin halunnut voida pahoin. Oikeasti. Siihen tapaan, että mieli olisi tehnyt huutaa ”Lopettakaa!” kesken jonkin kohtauksen. Nyt vain seurasin kyynisenä tarkkailijana, kukkahattutätinä, ihmiskohtaloiden surkuttelijana. Ja silti jokin liikahti sielussani tarinan kietoutuessa kohti vääjäämätöntä loppuaan.
Minua ärsytti jumalattomasti, että mielestäni ”huonosti tehty teos” osui ja upposi niin syvälle. Olisiko sama tapahtunut, jos esitys olisi ollut briljantti? Siis sellainen kuin halusin ja yllä kuvailin. Olisiko se satuttanut vielä enemmän? Vai auttoiko sittenkin juuri tämä käsittelytapa irrottamaan minut samaistumasta liikaa ja keskittymästä aiheeseen, tähän maailman vääryyteen ja epäoikeudenmukaisuuteen? En tiedä. Ja tämä vaivaa minua. Ja samalla se kuitenkin saa minut kertaamaan teosta yhä uudelleen mielessäni ja miettimään sen teemoja. Muistamaan.
Eihän tästä voi todeta kuin, että Paul Olinin ohjaama Hamlet sade det vackrare oli siis yhteiskunnallista teatteria parhaimmillaan. Se nauratti. Ei ehkä itkettänyt. Mutta veti hiljaiseksi. Se on nuorison puheenvuoro. Se on syrjäytyneiden puheenvuoro. Se on piikki lihassa osoittamassa sosiaalialan epäkohtia. Se avaa maailman, joka on meidän kaikkien lähellä, mutta jota emme näe. Tai vain halua nähdä.
Teos tulee vierailulle Helsinkiin Klockriketeaterniin. Näytöksiä on vain neljä kappaletta ti 5.5. klo 12:30 & 19:00 ja 6.5. klo 13:00 (LM) & 19:00.
Suosittelen teosta lämpimästi. Näytöksissä on suomenkielinen tekstitys!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti