perjantai 13. helmikuuta 2015

Kulttuurilotto on erilaista uhkapeliä

Mitä sinä tekisit, jos voittaisit oikeassa lotossa? Siis siinä veikkauksen järjestämässä joka lauantai-iltaisessa jännitysnäytelmässä, jota tapitetaan televisiosta silmät toiveenkipinöistä kirkkaina.

***

Helmikuun 10. päivä oli jälleen erään suuren kulttuuriapurahanjakajan viimeinen eräpäivä hakemusten lähettämisessä. Hiki hatussa ammattilaiset, harrastajat, taideryhmien tuottajat ja muut täyttivät jällen kerran niitä samoja planketteja toisensa perään sähköisesti sekä paperilla anoen rahaa siihen, että voisivat tehdä työtään. Olen alkanut nimittää tätä tapahtumaa kulttuurilotoksi, sillä yhtä sattumanvaraiselta jakoperusteet välillä tuntuvat.



"No mitäs kerjäätte rahaa. Eihän minullekaan makseta siitä, että asennan autoja, vaan teen työtä ja saan siitä sitten palkkaa. Miksette te taiteilijat tee samoin?"

Niin... Kulttuurista saa rahaa kuluttuajalta, joka käy konsertissa, teaterissa, ostaa taulun, jne. Mutta mitenköhän se esitys tai taideteos yhtäkkiä sinne konserttilavalle tai galleriaan ilmestyi?

Joskus oikeasti ihmetyttää, että eikö ihmisillä ole hajuakaan siitä, mitä esimerkiksi teatterissa tapahtuu silloin kun ei ole näytöstä. Esimerkiksi päiväsaikaan? Jotkut ihmiset kai oikeasti kuvittelevat, että näyttelijät istuvat silloin kahvella taidekuppiloissa ja juoksevat näytillä pressitilaisuuksissa ja seitsemänpäivääristeilyillä? Tai nukkuvat pitkälle iltapäivään eläen punaviininhuuruista boheemielämää.

Minun oma freelancernäyttelijän elämäni ainakin on hyvin kaukana edellisenkaltaisesta kuvauksesta. Esimerkiksi näyttelijän töissä työpanoksesta ehkä vain 15% tapahtuu teatterilavalla maksavan yleisön edessä. 85% työajastamme menee kyllä siihen, että opettelemme niitä näytelmätekstejä ulkoa, harjoittelemme tanssiaskeleita, laulujen stemmoja, kohtauksia ohjaajan ja vastanäyttelijöidemme kanssa, istumme kokouksissa siinä missä muillakin työpaikoilla, käymme koulutuksissa, luemme lähdekirjallisuutta, ylläpidämme ammattitaitoamme "harrastamalla"... Tästä huolimatta vain se pienen pieni 15% työajastamme on sellaista työtä, joka konkreettisesti "tuottaa palkkamme" - se yleisölle näkyvä osa työstämme. Se patsastelu siinä maksavan katsojan edessä.

Jotta kuluttajan silmien edessä tapahtuisi kulttuuria, siihen on ensin käytetty tuntikausia - oikeasti satoja tunteja - taiteilijan työaikaa. Esimerkiksi valmis musikaali sisältää jokaisen esiintyjän osalta 2-3kk täysiä työviikkoja, ennen kuin yhtäkään maksavaa katsojaa on päästetty teatterisaliin ihmettelemään työn tuloksia. Ja tätä ennen taiteellinen työryhmä - ohjaaja, koreografi, kapellimestari, ym. - ovat jokainen työskennellyt ehkä kuukauden työtunnit voidakseen kohdata esiintyjät ensimmäisissä konkreettisissa harjoituksissa. Mutta kuka tästä kaikesta edeltävästä työstä maksaa? (Ellet siis satu olemaan ammattiteatterissa tai vastaavassa töissä, joiden talous on enemmän tai vähemmän vakaalla rahoituspohjalla.)

Tässä vaiheessa moni tietenkin ehdottaa kovaan ääneen, että kerätkää nyt tyhmät hetkessä elävät haihattelijat varoja säästöön ennen kuin käytte töihin! Mitäs laitatte kaikkea yhden epävarman ja huteran apurahakortin varaan. Nähkää pitemmälle, varmistakaa selustanne!

Mutta... Suuri osa kulttuuria tuottavista ryhmistä on rekisteröityjä yhdistyksiä, vieläpä yleishyödyllisiä sellaisia. Niitä, jotka eivät saa tehdä voitoa ja joiden on käytettävä aina vuoden aikana ne rahat, joita se on yhden tilikautensa aikana kerännyt. Koska me - jos ketkä - tiedämme, ettei kulttuuri tuota! Hulluhan tällä kuvittelee rikastuvansa. Ei tällä voittoa tavoitella.

Taiteilijuus kun on yksi niistä ns. kutsumusammateista, asia jota ei vain osaa olla tekemättä. Sitä on kouluttanut itseään pienestä lapsesta pitäen musiikkiopistoissa ja nuorisoteattereissa, myöhemmin musiikkilukioissa ja teatterilukioissa, sitten ammattikorkeakouluissa tai yliopistoissa, Teatterikorkeakoulussa, Sibeliusakatemiassa, ulkomailla. Tämän jälkeen käydään kursseilla, workshopeissa, matkustetaan ympäri maailmaa katsomassa teatteria, konserteissa, taidetapahtumissa... Ikuista opiskelua. Taidetta eletään ja hengitetään. Ja sitä halutaan jakaa ja välittää eteenpäin muille. Se on tapa elää. Se ei ole valinta. Emme osaa muuta. Olemme riivattuja.

Vanhanaikainen apurahasysteemimme ei kuitenkaan onnistuneesti enää tue taiteellisten yhdistysten toimintaa. Kulttuurimärärahojen jatkuvien leikkausten myötä pitkäjänteinen ja kestävä toiminta on yhdistyksille nykypäivänä lähes mahdotonta, koska rahoitusta annetaan vain kuluvan vuoden tai korkeintaan seuraavan vuoden toimintaan. Ja harvemmiten samalle yhdistykselle kahtena vuotena peräkkäin. Ja koska vähäiset määrärahat menevät vanhojen hyvien toimijoiden tukemiseen, uudet ryhmät jäävät nuolemaan näppejään, koska aikaisempaa näyttöä ei ole. (Kuulostaako tutulta oravanpyörältä? Nuoret itkemässä sitä, ettei heitä huolita töihin. Kun pitäisi olla työkokemusta. Koulusta juuri valmistuneella.)

Joudut siis aina työskentelemään häntä koipien välissä, valmiina peruuttamaan produktiot, joita olet ehkä kaksikin vuotta suunnitellut, valmistellut, jopa harjoitellut - siis tehnyt töitä. Sillä sitten kun se ratkaiseva H-hetki koittaa ja ulkopuolista rahoitusta - siis sitä apurahaa - ei tulekaan, et voikaan viedä teosta valmiiksi yleisön eteen, jotta edes esityksistä mahdollisesti saisit sen nimellisen palkkiosi, yleensä vielä lippuriskillä.

Vaikka kuinka olisit itse valmis työskenetelmään sydänverellä saadaksesi tuotteesi katsojien ihmeteltäväksi, gallerian vuokraus maksaa rahaa, teatteritilan vuokraus maksaa rahaa, valokalusto, äänimies, lavasteet ja rekvisiitta, äänentoisto, jne. jne. jne. maksaa rahaa. Kaverit saa joskus tukemaan taidettasi työvoimana ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi, mutta yleensä yhtälöön kuuluu aina myös ulkopuolisia palveluita, jotka on maksettava ennen kuin yksikään sentti on kilahatanut sinne lippukassaan.

Me taiteentekijät olemme oppineet ulkoa lauseen: "Teille ei valitettavasti myönnetty tällä kertaa apurahaa." - Sitä säestää yleensä vielä lause "Emme perustele päätöksiämme.", mikä jättää taiteilijan huuli pyöreänä miettimään, että jäikö rahat saamatta vain huonon arpaonnen takia vai olisiko sittenkin pitänyt kirjoittaa yksityiskohtaisempi kuusisivuinen työsuunnitelma neljän A4:n sepustuksen sijaan, oliko talouslaskelmassa jotain olennaisia puutteita, oliko hakemuksessa liitteitä sittenkin liian monta, vaiko sittenkin liian vähän, eikö CVni ollut tarpeeksi laaja vai painotinko siinä vääriä produktioita. Miten sitä olisi parempi tuottaja. Minähän olen taiteilija. Auttakaa!

Ihan totta puhuen, jos voisin tehdä taidettani ilman ulkopuolista rahoitusta, tekisin sitä! Kulttuurilottoon osallistuminen on nimittäin joka ikinen kerta kuin veroselvityksen teko. Ja näitä hakuja on siis useampi ympäri vuotta, eri paikkoihin, aina eri lomakkeilla ja erilaisilla e-hakemuksilla. Ei ole kulttuurilotto minusta sen arvoista, jotta sieltä jotain perustoimeentuloa lähtisin itselleni hakemaan. Kelan lanketit on kuitenkin lastenleikkiä näiden rinnalla!

***

Niin... Jos minä voittaisin seitsemän oikein lotossa... En lähtisi lomamatkalle maailman ympäri. Tai ostaisi urheiluautoa. Tai lomaosaketta, mökkiä, omaa asuntoa pääkaupunkiseudulta taikka maalta. En ostaisi jalkapallojoukkuetta. En mitään sellaista, mistä ehkä yleensä haaveillaan. Paitsi ehkä maksaisin opintolainani ja visalaskuni. Mutta muuten minun unelmani lottorahojen käytöstä on hieman epätavallisempi.

Minä tekisin musikaalin tai pari. Toisin sanoen siis vuokraisin omasta pussistani harjoitus- ja esitystilan joltain teatterilta, maksaisin esitysoikeudet ulkomaille, palkkaisin tuottajan, taiteellisen työryhmän ympärilleni, näyttelijät, orkesterin, jne. Tekisin lottorahoilla omaa työtäni. - Tai siis oikeammin sanottuna saisin mahdollisuuden päästä tekemään omaa työtäni.

Jos siis voittaisin lotossa, järjestäisin rahoilla itselleni ja kollegoilleni palkattuja töitä. Käynpä siis kioskilla täyttämässä muutaman rivin matkallani iltaharjoituksiin teatterille. Jospa tällä kertaa lykästäisi.

3 kommenttia: