Pienen merenneidon matkassa

Olimme tiistaina 3.11. puolisoni kanssa päiväkävelyllä Töölönlahden ympäri ja matkallamme päätimme piipahtaa Kansallisoopperan lipunmyyntiin ja kysellä, mitä talossa pyörisi sillä viikolla. Olimme jostain syystä molemmat täysin siinä uskossa, että Pieni merenneito -baletti olisi viimeistä paikkaa myöten jo loppuunmyyty, joten kun kuulimme, että samaisen illan näytökseen löytyisi permannon takaosasta vielä kaksi vierekkäistä paikkaa, päätimme ostaa liput ja tulla taloon illasta uudestaan nauttimaan tuosta yllätyksentäyteisestä kultturielämyksestä!




Pieni merenneito tarinana on varmasti kaikille tuttu ainakin kiitos Disneyn 90-luvun piirrosversion. Kansallisbaletin versio mukailee kuitenkin enempi H. C. Andersenin alkuperäissatua surullisine loppuineen. Omana dramaturgisena lisänä myös kirjailija itse on mukana teoksessa yhtenä 'satuhahmona'. Tästä syntyvä metatason kerronta luo kiinnostavaa vääntöä tuttuun juoneen, mutta aiheuttaa mielestäni enemmän ongelmia tarinankerronnassa kuin ratkaisee niitä.

Paikoitellen haastavaa tarinankuljetusta auttamassa on myös kertojaääni, joka välillä kertoo juonta, välillä kommentoi tapahtumia, välillä puhuu Andersenina... - dramaturgisessa mielessä siis hieman sekavaa. Mutta kertoja on varmasti lapsikatsojille tärkeä elementti tässä muuten läpitanssitussa teoksessa. Taikka kukapa tietää? Ehkä lapsi loisi ihan omia tarinoita ja maailmoja lavalle ilman tuota turruttavaa selostusta. Itselleni tuli lapsuuden satusetä Lasse Pöystiä ikävä.

Ohjaus ja tarinankerrota takkuili läpi teoksen. Tuomas Kantelisen musiikki oli kuin makkaraa. Se luo kyllä lukuisia hienoja maailmoja, laajan skaalan erilaisia värejä ja tunnelmia, mutta ei tukenut tanssia tai tanssimista. Kenneth Greven koreografian suurimmat ongelmat laitankin tuon hankalan epätanssillisen musiikin syyksi. Suurissa numeroissa ensemble tanssii järjestäen epätarkasti ja lava on tungettu täyteen ihmisiä ja useita päällekkäisiä ympäripyöreitä koregrafioita. Usein katsojan fokus suhaa lavaa reunasta toiseen, kun ei tiedä, mitä tai ketä seurata. Ehkä hyvää visuaalista ärsykettä lapsen nopealle mielelle. Minusta se oli vain hirvittävän sekavaa.

Jäin myös syvästi kaipamaan karakteeritansseja, suuria yksittäisiä tanssinumeroita, pas de deuxin jälkeisiä soolo-osuuksia ja sitten yhteistä codaa - kaikkea sitä, mikä minulle tekee baletista baletin. Muutenkin perinteinen jako tarinaa eteen päin kuljettavan "toimintamusiikin" (Pas d'action) ja enempi irrallisten tanssinumeroiden välillä olisi auttanut ratkaisevasti rytmisesti todella tasapaksua esitystä. Tasapaksu rytmi nimittäin aiheutti sen, ettei yleisö tiennyt, koska taputtaa suurten pitkien kohtausnumeroiden lopuksi. Esitystä vaivasikin useat kuolleet hetket, joiden olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla ns. aplodibreikkejä. Onhan se totta kai klisee, mutta niillä selkeillä ja näyttävillä tanssillisilla ja musiikillisilla lopetuksilla on funktionsa esitysten rytmin kannalta!

Niin ja ne paljon puhutut "taikalasien" läpi katseltavat 3D-projisoinnit muuten ovat valitettavasti pelkkää irrallista silmäkarkkia. Tanssijat katoavat huomiopisteestä, kun kilpikonna maagisesti uikin yllättäen yleisön yllä. Eikä lavatoiminnan ja projisoinnin välillä ole minkäänlaista yhteyttä. Ison hain syöksyessä lavan yli, sitä ihmettelee, mikseivät muut merenelävät (tanssijat) pakene tuota nälkäistä petoa. Ja toisen puoliskon omituisessa ja aivan liian pitkässä taistelukohtauksessa (ja koko teoksen pitkäveteisimmässä numerossa) projisoinnin lentävät ohjukset tai mitkä lie savulonkerot muistuttivat paikoin halpaa näytönsäästäjää. Jos projisointi siinä yritti pelastaa tuon Pirates of Caribbean henkisen "hukkuneet zombit hyökkäävät satamakaupunkiin" numeron, se teki siinä kyllä karhunpalveluksen.

***

Kuten huomaatte, esitys jätti hyvi ristiriitaiset tunteet aikuiseen analyyttiseen mieleeni. Lapsi sisälläni kuitenkin rakasti palavasti esitystä, sen rikasta visuaalisuutta, kauniisti soivaa orkesteria ja erityisesti itse Pientä merenneitoa (Lucie Rákosníková näkemässäni näytöksessä). Nimiroolin sulava, elastinen, kaunislinjainen ja vahva tulkinta oli tanssia kauneimmillaan. Rákosníkován soolot sekä hänen ja Michal Krčmářin (prinssi kyseisenä iltana) Pas de deuxit olivat vaikuttavimmat hetket tanssillisesti koko teoksessa. Jo pelkästään tuon taituruuden takia kannatti nähdä teos!

Taianomainen maailma inspiroi myös taiteilijaa sisälläni. Olin nimittäin ihan jossain uuden luomisen sfääreissä koko seuraavan päivän. Puvustus, lavastus ja valosuunnittelu saavat minulta myös erityiskiitokset (vaikka ne Abba-housut merenneidoilla eivät ihan suosikeiksini noussutkaan). Eli vaikka kritisoinkin teosta yllä ehkä kovinkin sanoin, se on ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen! Se ei vain noussut ihan niin maagiseksi kokemukseksi, että se olisi tukkinut tuon kovaäänisen analyyttisen ja pohtivan taiteilijanmieleni. Jälleen kerran eri taiteenlajit lavalla työskentelivät itsekseen ja irrallaan, eivätkä yhdessä kohti yhteistä samaa päämäärää.