lauantai 20. joulukuuta 2014

Klassisen musiikin konsertti v2.0

Haluaisin käydä klassisen musiikin konserteissa ja kirjoittaa niistä arvosteluja. Mutta minua häiritsee tässä yksi pieni mutta: Toisin kuin elokuvat, kirjat tai teatteriesitykset, klassisen musiikin konsertti on se yksi ja ainoa sen hetkinen tapahtuma, olemassa vain siinä ja silloin, eikä se enää sen jälkeen koskaan palaa, koska samaa ohjelmistoa hyvin harvoin esitetään seuraavalla viikolla uudestaan. Eli kirjoittaisin arviota jostain, jota muut eivät enää pääsisikään jakamaan tai kokemaan. Vähän kuin kirjoittaisin tekstiä, jonka perusvire on valmiiksi "Ähäkutti! Minäpäs näin jotain aivan ihmeellisen hienoa, ja sinäpä et!"



Vedetäänpäs nyt vähän takaisinpäin: Klassisen musiikin konserttien kriitikoiden tehtävähän on oikeastaan ohjata yleisöä esimerkiksi heidän makuunsa sopivien solistien, kapellimestarien tai kokoonpanojen (orkestereiden, kamariyhtyeiden, jne.) tuleviin konsertteihin. He siis lupaavat arvioissaan tavallaan etukäteen jo jotain tiettyä näiltä kyseisiltä taiteilijoilta.

Ehkä tässä nyt vaan tulee vastaan minun teatterikeskeisyyteni. Siksi olenkin äärimmäisen iloinen erilaisista vierailuista ja kiertueista. Niitä kun voi sen kotipaikkakunnalla esitetyn 'ensikonsertin' jälkeen mainostaa hyvillä mielin muille, koska tietää tarkkaan, mitä on heille lupaamassa. Klassisen musiikin puolella kun myös totta kai eri teokset kolahtavat erilailla eri ihmisiin. Siksi ihmisten ja esiintyjien mainostaminen yksistään ei välttämättä aina toimikaan ihan odotetulla lailla.

En tiedä, olenko sittenkään edes toivottu kriitikko klassisen musiikin maailmaan. Olen siinä määrin tässä heti kaikki mulle nyt -sukupolvea, että kaipaan konsertilta tänä päivänä jo muutakin kuin kaunista soitantaa. Samalla tavalla kuin teatterin, tanssin, kuvataiteen ja kirjallisuudenkin on täytynyt alkaa laajentua ja monipuolistua taiteilijoiden tuodessa teoksiinsa yhä enemmän vaikutteita ja mausteita yli taiderajojen, niin tulisi minun mielestäni myös klassisen musiikin. Tiedän, että tämä on asia, joka jakaa vahvasti mielipiteitä joka taiteenlajissa, minä nyt vain olen tällainen monitaidehörhö. Osaan kuitenkin myös arvostaa heitä, jotka kykenevät täydellistämään yhden taiteenlajin.

Jotkut klassisen musiikin taitajat ovat alkaneetkin viedä päivitysmielessä esimerkiksi konserttien visuaalisuutta eteenpäin. Sitähän on tehty jo ajan sivu näyttävin ja provosoivin esiintymisasuin. Jo se itsestäänselvyys muusikoille, että jousistolla on yhteneväiset jousitukset, luo yhteisen saundin lisäksi muuten mielettömän vahvan visuaalisen elementin orkestereissa. (Rakastin orkesteriharjoituksissa niitä hetkiä, kun jousituksista ei puhuttu pelkästään äänenkäytölliseltä kantilta, vaan myös siltä, miltä se tulee näyttämään, kun kaikki tekevät yhtäaikaa niin ja niin. Olenhan aina ollut sitä mieltä, että jos haluat kuunnella täydellistä musiikkia, osta levy. Jos haluat nauttia musiikista myös silmilläsi, mene konserttiin.)

Linda Lampeniushan aikanaan nousi julkisuuteen muutama päivä sen jälkeen, kun Sibeliusakatemian orkesterin konsertti oli näytetty televisiossa. Muistan katselleeni sitä kotona ja suureen ääneen ihmetelleeni, kuinka yhdellä soittajalla (ei siis solistilla vaan yhdellä viulisten etupulttisoittajista) oli syvään uurrettu taivaansininen leninki. Muut orkesterista olivat taas pukeutuneet etiketin mukaan yhtenevästi tummaan. Ja yhtäkkiä sama neitokainen olikin joka iltapäivälehden kannessa. Kiero temppu? Laskelmointia? Vahinko? Paha sanoa näin jälkikäteen. Nyt kuitenkin muistelen asiaa närkästymisen sijaan maailman menosta paljon enemmän tietävän hymy naamallani.

Muusikoiden tulisi ylipäänsä muistaa tämä: Teitä katsellaan. Teistä luetaan silmillä asioita, jotka yhdistyvät siihen, mitä äänellänne/instrumentillanne tuotatte. Laulajille tästä puhutaan enempi, koska he työskentelevät tekstin kanssa, mutta instrumenttimuusikot hoi! (Haluan kuitenkin muistuttaa, että hyvin introverttikin muusikko voi olla äärimmäisen mielenkiintoinen lavalla. En siis sano, että jokaisen pitäisi pistää mieletön show pystyyn soittaessaan. Olkaa vain tietoisia valinnoistanne. Se auttaa yleisöä rakastumaan teihin. Et kai halua, että katsoja kuvittelee sinun vain vahingossa vähän soittelevan. Ole ylpeä omasta ammattitaidostasi!)

Muistan myös oikein hyvin, kun erästä orkesterituttuani 90-luvulla sellokilpailussa soimattiin liian lyhyestä hameesta - sellohan kuitenkin peittää sopivasti sen haarovälin soittoasennossa. Tarkkaan harkittuna ja taiteellisena ratkaisuna tämä on minusta äärimmäisen kiinnostavaa. Kuinka tuon esiintymisasun mukanaan tuoman visuaalisen härnäämisen, katsojissa aiheutetun äärimmäisen kiusallisuudentunteen tai jopa kiihottumisen voisi tuoda osaksi omaa performanssiaan? Mennäänkö tässä sittenkin jo burleskin puolelle? Jos kuitenkin kyseessä olisi oikeasti joku uskomattoman lahjakas maailmanluokan sellisti, joka taituruudellaan on aivan mykistävää kuultavaa? Voittaisiko katsojan korvat vai silmät? Vai onko nimenomaan tuon kahden aistin taistelu aivosolujen huomiosta se, joka onkin tällä kertaa teoksen tarkoitus? Eipä taida kuulua enää klassisen musiikin konserttin. Tai oikeastaan, miksipä ei? Siellähän se yleisön reaktio kaiken sen tiukan etikettikäyttäytymisen keskellä olisi vahvimmillaan. - Voi että sitä närkästymisen ja tuhahtelun määrää!!

Vastaus klassisen musiikin konserttien päivitykseen ja 'nykyaikaistamiseen', jos sellaien termi suodaan, ei mielestäni kuitenkaan ole tapahtmien muutto poikkitaiteellisiksi estradilavoiksi. Taikka ylikaupallistaminen, jota edustaa nämä kaupunginorkestereiden viime vuosien uutuuksiksi muodostuneet elokuva- ja pelimusiikkikonsertit. Eli kun ohjelmistoa viedään väkisin kaupallisempaan ja yleisöystävälliseen, toisin sanoen valmiiksipureskeltuun, suuntaan. Tämä on kyllä hieno kädenojennus ja repertuaarin laajennus, mutta mikään taidelaitos tai taidemuoto ei elä sillä, että syylletään kansalle pelkkää pullaa. Olen nähnyt monen teatterin esimerkiksi ajautuvan hankaluuksiin ja yleisökatoon sen takia, että kansa yritettiin saada teatteriin pelkillä koomisilla farsseilla. Yleisöhän kyllä aina sanoo, että haluaa tulla viihtymään teatteriin. Kuitenkin itselleni viihtyminen tarkoittaa paljon paljon muutakin kuin pelkälle pieruhuumorille nauramista. Sitäpaitsi sitähän näkee televisiosta jatkuvasti. Miksi hakea sitä samaa teatterista? Ihan samoin ne Dvorakin Uudet maailmat soi jo jatkuvalla syötöllä klassiseen erikoistuneilla radiokanavilla. Miksi siis soittaa pelkkää klasarihuttua konserteissa?

Mitä minusta sitten pitäisi tuoda klassisen musiikin konsertteihin tänä päivänä? Itse rakastan syvästi konserttiversioita erilaisista musiikkiteatteriesityksistä. Minusta niissä on äärimmilleen vietynä jotain sellaista, mitä minä kaipaisin klassisen musiikin konsertteihin edes sellaisen pienen maustemitallisen verran. Niissä kun on mukana puvut, valot, kevyt (tai joskus hyvinkin tarkka ja suureellinen) ohjaus sekä usein paljon luontevaa ja harkittua kontaktia solistien, kapellimestarin ja orkesterisoittajien välillä. Niissä rikotaan kaavoihin kangistunutta konserttiperinnettä kuitenkin yleensä taiteenlajia kunnioittaen ja sille lisäarvoa tuoden. Niissä konsertti on niin vahvasti muutakin kuin pelkkää kuuloaistin riemujuhlaa. Niissä muut taiteenlajit liittävät kädet yhteen, jotta yleisö kokisi musiikin vielä syvemmin. Ehkä tuo viimeinen on se, mitä kaipaan.

Haluan saada lisää. Haluan saada enemmän. Ja joskus sitä saa sillä, että riisutaankin kaikki krumeluuri pois. Ei ole yhtä tai oikeaa vastausta miellyttää yleisöä, tietenkään. Mutta muistan kyllä hyvin, kuinka yksi tuttava rouva kysyi äidiltäni, että onko minulla ja konsertin solistilla vipinää, kun televisioidussa konsertissa minä konserttimestarin pallilta hänelle hieman silmää vinkkasin kesken kappaleen. Ainakin tämä rouva keskittyi sen jälkeen televisioruudusta lähetettyyn konserttiin silmä tarkkana, eikä pelkällä hälläväliä tuleehan sitä musiikkia radiostakin asenteella.

Onko se nyt niin vakavaa, jos mielikuvitus lähtee vähän yleisössä laukkaamaan? Ei se klassinen musiikkikaan nyt NIIN vakavaa taidetta ole.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti