Laulua roolissa, rooli laulamassa

Kun aloitin nämä hommat 90-luvulla, oli vielä pelottavan yleistä, että musiikkiteatteriesityksissä laulun alkaessa näyttelijä pudotti roolinsa ja esitti kappaleen omana itsenään, ei roolihenkilönä. Tästä valitettavasti tuntuu yhä olevan jotain jäljellä, kun me esiintyjät itsekriittisesti analysoimme omia laulusuorituksiamme. Siksi haluasinkin heittää oman neulani heinäpaaliin ja ehdottaa uutta ehkä radikaaliakin lähestymistapaa laulutulkintaan lavalla.

Näyttelijäntyöllisesti usein puhutaan siitä, ettei saisi esittää rooliaan vaan tulisi olla roolinsa. Tämän toteuttamiseen on monia eri tapoja ja metodeja olemassa, en ala niitä arvottamaan tai esittämään omia suosikkejani niistä. Sen sijaan haluaisin rohkaista tämänkaltaista ajattelua myös lauluilmaisun puolelle.

Ajatukseni nimittäin on, että meidän ei tulisi esittää rooliamme laulamassa, vaan se on roolimme, joka laulaa. Toisin sanoen sen sijaan että hanakasti ruoskisimme itseämme lauluteknisistä asioista, pystyisimme ajattelemaan roolihenkilöidemme laulavan näissä tilanteissa niin kuin roolihenkilömme nyt sattuvat laulamaan. Jos jokin menee mönkään, se ei ole me esiintyjät, jotka epäonnistumme, vaan roolihenkilömme. Ja miten roolihenkilömme suhtautuisi siinä tilanteessa siihen, että jokin vähän laulussa kusahtaa? Todennäköisesti ei mitenkään. Ei siis keskityttäisi niin kovin suorittamiseen vaan ilmaisuun.

En tietenkään puhu nyt ns. estraditilanteista. Monissa teoksissahan esiintyjät esiintyvät teoksen sisällä, jolloin roolihenkilön ajatusmaailma voi olla hyvinkin edellä kuvatun esiintyjälle tyypillisen ajatusjuoksun kaltaista. Sen sijaan haluaisin puhua lähinnä niistä musiikkiteatterin hetkistä, joissa laulu syntyy jatkeena näyttelijäntyölle, ristiriidasta, päätöksestä tai vaikkapa oivalluksesta. Kun laulu puhkeaa tunteista tai toiminnasta. Kun äänessä on puhtaasti roolihenkilön sielu.

Nämä ovat myös itselleni sellaisia numeroita, joissa yritän myös itse ylianalyyttisenä katsojana olla välittämättä esiintyjän teknisistä valmiuksista. Yritän keskittyä ja nauttia näyttelijäntyöstä, tunnustella tuntuuko laulaminen aiheelliselta, lähteekö se oikeasti roolihenkilön (ei esiintyjän) sydämestä ja onko kierrokset nyt niin kovilla, että laulaminen tuntuu luontevalta tavalta ilmaista suuri muutos roolihenkilössä.

Edelliseen vaikuttavat totta kai näyttelijäntyön lisäksi myös ohjaukselliset elementit. Onko laulu tarinankuljetuksen tai roolihenkilön kannalta välttämätön vai voisiko sen jättää pois. Itse ainakin pidän sellaisesta radikaalista ajattelusta, että jos musiikkinumero ei tuo teokseen mitään uutta, se pitää poistaa. Tästä syystä monet laulunäytelmiksi luokiteltavat esitykset, joissa laulua on vain siksi, kun yleisö nyt pitää lauluista teatterissa, ovat kammottavia. Mikään ei ole hirveämpää kuin odottaa yleisössä, että laulu, jolla ei ole sijaa eikä virkaa, päättyisi – lauloi esiintyjä sitten kuinka hyvin tahansa. Konsertti kun on konsertti, teatteri taas on teatteria.

Sittenhän ovat vielä tietenkin äänikarakteeriroolit. On upeaa, kun esiintyjä pystyy pitämään äänikarakteerinsa yli rajojen kaikessa ilmaisussaan. Uskalletaan tehdä täysillä rooleja, jotka eivät laula kuten perinteisesti haluttaisiin. Näitä ovat mm. monien vanhempien musikaalien äärimmäisen nasaalit bimbo-roolit sekä uudemmasta tuotannosta Hairspray-musikaalin äiti dragroolina miehen viskinpolttamalla saundilla. Näissä rooleissa yleensä ne laulutekniset asiat todella mitataan, kun esiintyjä ei laulakaan enää pelkästään 'omalla luontaisella saundillaan'. Toisaalta type-castingilla voidaan myös hakea juuri tietyntyyppisen äänikvaliteetin omaavia laulajia näihin rooleihin.

Alla klippi Ellen Greenestä, Little Shop Of Horrors (suom. Pieni Kauhukauppa) -musikaalin alkuperäinen Audrey. Hänen tulkintansa käväisee laulusaundillisesti jopa groteskin puolella. Itse nostan hattua sille, että hän uskaltaa kaataa raja-aitoja. Ymmärrän myös, että hänen laulutyylinsä ja ilmaisunsa jakaa hyvin vahvasti mielipiteitä.