maanantai 21. lokakuuta 2013

Elämäkertanäytelmistä

En ole mikään suuri elämäkertanäytelmien ystävä. Siis niiden teosten, jotka pohjaavat jonkin julkimon elämään ja vaiheisiin lapsuudesta hamaan harmauteen. Ja olenko nyt aivan väärässä, vai ovatko teatterit nykyään aivan tupaten täynnä tällaisia elämäkertoja! Esityksiä elokuvatähdistä, kuuluisista muusikoista, kuninkaallisista, kotikaupungin omista julkimoista...

Pidän paljon enemmän näytelmistä, jonka tapahtumaketju koostuu yhdestä illasta, taikka muutaman suuren elämänkohtaloita ravistelevan käännekohdan tapahtumista. Vanhanaikaista, kyllä, mutta ah niin toimivaa! Äskeisen huomion tein itseasiassa katsellessani keväällä Helsingfors Svenska Teaternin Chaplin-näytelmää. Esitys sinällään oli elämäkertateokseksi varsin onnistunut, mutta silti... Se herätti minussa vahvana kaipuun vanhan pariin. "Back to basics", kuten aika usein sanon.

Elämäkertateosten ongelma on mielestäni usein kerrontatavassa: 'Ja sitten tapahtui näin' ja 'sitten minä tein niin' ja 'sitten' ja 'sitten'... Asiat eivät tapahdu teoksissa tässä ja nyt. Katsellaan taaksepäin, muistellaan menneitä, keskitytään kuvaamaan aikaa, joka oli silloin joskus muinoin. Silloin. Ei nyt. Vieraannutetaan katsojat tarkkailijoiksi, mutta silti yritetään esittää suuria elämäntarinoita ja tunnekuohuja. Näkökulma on epätarkka, kerronta maalailevaa ja esityksen tempo sitä myöden laahustavaa.

Löytyi kuitenkin yksi minua tällä hetkellä erityisesti kiinnostava poikkeus: Tampereen Työväen teatterin Prinsessa-musikaali. Siinä aika häivyttyi pois. Kohtaukset olivat pelkkiä fragmentteja Anna Lappalaisen elämästä, irrallisia kuvia, välähdyksiä. Asioita ei muisteltu, aikakautta tai sen kulkua ei juurikaan kuvitettu. Ainoastaan uudet erilaiset hoitotoimenpiteet kertoivat osaltaan ajan etenemisestä sairaalan staattisessa arjessa. Ei vatvottu miksi jotain tapahtui, ei selitelty. Asiat vain olivat. Siinä oli jotain mielenkiintoista, raikasta. Oliko tämä sattumaa vai ohjaajan/dramaturgin tietoinen valinta, en tiedä. Mutta silloin, kun tätä ei rikottu, esitys piti minut tiukasti otteessaan.

Ehkä Prinsessan fragmenttisuudessa oli myös jotain sellaista, joka vaati minua katsojana uskomaan näkymättömään. Kutsun sitä teatterin taiaksi: Luottamusta siihen että katsoja ymmärtää tapahtumat ilman, että kaikkea kuvitetaan realistisesti hänen eteensä. Täytin mielikuvituksessani palapelin puuttuvat palat. Koin oivaltamisen hetkiä ja väritin myös itse päähenkilöiden tarinaa. Vaikka kokonaisuudessaan Prinsessa herätti minussa hyvin paljon ristiriitaisia tunteita, siinä oli kuitenkin jotain sellaista, mistä minä teatterissa nautin. Minulle ei tarjoiltu valmiiksipureskeltua mössöä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti