Syyllinen kunnes toisin todistetaan

Musikaaleista puhuttaessa kuulee usein sanottavan, että ne ovat vain sellaista kevyttä viihdettä, lauletaan ja tanssitaan kukkakedoilla ja kaduilla. - Siis nyt ihan oikeastiko? Oletko oikeasti tutustunut musikaalikirjallisuuteen, kun kehtaat väittää moista? Väität siis, että tästä genrestä löytyy lähinnä teoksia, jotka eivät käsittele vakavia aiheita, kerro suurista kohtaloista, oikeista inhimillisistä arvoista, laita yleisöä pohtimaan elämän suuria kysymyksiä? Ovatpahan vaan karkkiväriä, naurua, hattaraa? Haastan sinut! Nimeä viisi tällaista hötömusikaalia.

Koska väitän että voin peitota listasi kymmenellä jokaisen vähänkään teatteria tuntevan tietämillä musikaaleilla, jotka eivät tuohon kategoriaan kuulu. Ja ei... en ota vastaan mitään 'mutku'-selittelyjä perään vaan korotan uudella kahdenkymmenen teoksen listalla, ihan vaan jotta saan sinut pitämään jatkossa turpasi kiinni. ;)

Ja vielä jäisi kymmeniä ja taas kymmeniä teoksia, joilla halutessani jatkaa...

Ihan sama jos joku väittäisi, että kaikki puhenäytelmät olisivat pieruhuumorifarsseja. Grr.

Musikaaleja voi kyllä arvostella monista muista asioista. Esimerkiksi mutkia joudutaan tekstissä usein vetämään suoriksi. Tarinat ovat isompia kuin mitä perinteiseen kolmetuntiseen meinaa mahtua, joten säveltäjä, kirjailija sekä dramaturgi joutuvat editoidessaan varmasti koville musikaaliteoksia työstäessään. Tähän aiheeseen liittyen yksi Broadwayn suurista diivoista, Patti LuPone, kielsikin eräässä haastattelussa ohjaajia analysomasta musikaalitekstejä liikaa. "Jos joku asia ei toimi, piilota se. Keskity olennaiseen.", hän neuvoi. Mielestäni hän on aivan oikeassa. Analysointi on tärkeää, se on kuin talon perusta. Mutta ei kannata yrittää rakentaa taloa, liiteriä, teetupaa, uima-allasta ja puutarhaa samalle tontille yhtäaikaa, vaikka se lopullinen visiosi olisikin.

Asiasta kuitenkin saa, ja pitääkin sanoa. Jos esimerkiksi näet Sound of Music -musikaalin, jossa koko kolmannen valtakunnan painostus ja uhka on jätetty unholaan, asiasta saa näpäyttää. Silloin voin vain pahoitella. Et ole nähnyt sitä teosta, joksi se on kirjoitettu. Huono ohjaus, huono casting tai huonot dramaturgiset valinnat eivät kuitenkaan tee itse teoksesta, saati koko tyylilajista huonoa.

Jos taas ylipäänsä et pysty ymmärtämään ilmaisua, jossa ihmiset yhtäkkiä realismista poiketen alkavat kuulla musiikkia, laulaa, ja - herra paratkoon! - tanssia, sano sitten mieluummin niin. Tulen olemaan otettu rehellisyydestäsi ja suosittelen vain pysymään kaukana teatterista.

***

Yritän pitää blogini vähemmän aggressiivisena, kuin tämä kirjoitus. Lupasin itselleni aloittaessani, etten käyttäisi tätä omien negatiivisten patoutumieni kanavointivälineenä. Mutta vieritän syyn nyt Patti LuPonen niskaan. Siksi että hän uskaltaa sanoa, mitä ajattelee. Kaipaan hänenkaltaisiaan ihmisiä Suomeen. Ihmisiä, jotka ovat alallaan arvostettuja, joilla on työllään ansaittu status ja jotka uskaltaisivat Pattin tapaan puhua joskus suunsa puhtaaksi. Kuten hän tekee alla olevassa haastattelussa. (mm. Sir Andrew Lloyd Webberistä...) Hänen ei onneksi tarvitse enää pelätä, että hän sanomisiensa takia ei saisi seuraavaa työpaikkaa. Siksi kai häntä myös vihataan alalla. Mutta välittääkö hän enää? Eipä juuri.