tiistai 22. lokakuuta 2013

Wicked

Musikaalifanien joukossa on oma hyvinkin aktiivinen ryhmittymänsä, Wicked-fanit. Ja kyllä, minä olen yksi teistä. Haluaisin kovasti päästä tekemään Boqin. Tai sitten koreografioimaan esityksen. Siinäpä pari unelmaani, ensimmäinen näin muutaman vuoden säteelle, toisen sitten voikin toteuttaa vaikka vanhoilla päivillä.

En nähnyt Helsingin kaupunginteatterin versiota. Häpeän. Mutta olen nähnyt teoksen Lontoossa. Fanitukseni alkoi kuitenkin jo sinä samaisena iltana, kun kaverilta lainatun original cast soundtrackin laitoin silloisen pöytäkoneeni romppuasemaan ja kuuntelin teoksen läpi kertaistumalta. Ja itkin. (Ja sitten etsin netistä käsiini sen puuttuvan Wicked Witch Of The East -kappaleen ja itkin lisää.)

Teksti tulee sisältämään vähäisiä juonipaljastuksia, jotenkas sinua on varoitettu!



Wicked kolahti ensisävelistä lähtien. Olin kuullut etukäteen vain jutun lähtöasetelman: Ozin ilkeän noidan ja hyvän noidan yhteenkietoutunut historia ennen kuuluisan Wizard of Oz (suom. Ihmemaa Oz) -elokuvan tapahtumia. Onneksi olin kasvanut leffan ja sen jatko-osan parissa lapsuuteni sekä lukenut osan leffaa edeltäneistä lastenkirjoista, joten tunnistin viittaukset alkuperäisteokseen. Ja myönnettäköön, olen fantasianörtti, Taru sormusten herran kasvattama ja ikuinen gamer. Siinä varmasti osittain myös syyt, miksi juuri tämä musikaali on niin lähellä sydäntäni.

Wickedin juoni perustuu pitkälti siihen kuinka ihmistä suuremmat voimat heittelevät häntä piittaamatta lainkaan, kuinka paljon ihminen räpiköi vastaan. Tämänkaltaiset teokset ovat aina viehättäneet minua. Et voi paeta kohtaloasi, et voi muuttaa sitä, mikä on ennalta määrätty. Esimerkkinä olkoon ehdoton lempikohtani musikaalissa, jossa Elfaba saa kesken Wizard And I -laulua yhden näyistään. Miten joku voi olla noin julma päähenkilöä kohtaan, ajattelin kun Elfaba lauloi "But I swear one day there'll be a celebration throughout Oz, and it's all to do with me~" ja tajusin hänen näkevän kansan juhlimassa, ei hänen sankaritekojaan kuten hän uskoo, vaan omia hautajaisiaan. Miten kirjailija voi olla noin kiero, noin halpamainen, noin nerokas!

Joten kaikki jotka tuntevat teoksen, tietävät nyt, miksi haluan tehdä rooleista juuri Boqin. Tuon maiskiais-miehen, joka on läpi elämänsä vain liian kiltti ja vastuuntuntoinen sekä aivan liian ujo tuodakseen julki todelliset tunteensa Glindaa kohtaan. Sittemmin näemme hänet lähinnä hoivaamassa rampaa Nessarosea miehen särkyessä pala palalta vain enemmän tässä itseluomassaan yksipuolisten, kohtaamattomien rakkauksien vankilassa. Tämä riipivä sivujuonne teoksessa ja sen saama kirjaimellisesti sydäntäsärkevä päätös oli minusta yksi nerokkaimmista ideoista linkittää musikaalin hahmot Ihmemaa Oziin. Siksi Boq.

Luettuani myöhemmin Gregory Maguiren Wicked-kirjan (suom. Noita), johon musikaali itseasiassa perustuu, voin todeta, että musikaalisovituksen tiivistetty dramaturgia on mielestäni loistava ratkaisu pitämään kirjaan paremmin sopivat löyhät langat kasassa. Musikaalissa juonesta on tehty enempi piiri-pieni-pyörii-tyyppinen saippuasarja-draama, joka keskittyy täysin päähenkilöiden elämään ja heidän keskinäisille kohtaamisille. Tämä on minusta loistava ratkaisu. Turhat juonioksat on katkaistu pois ja tapahtumien käänteitä on kirkastettu ja yksinkertaistettu - niin kuin musikaaleissa on tapana - jotta tunteiden kierrokset olisivat kertaheitolla joka kohtauksessa roolihenkilöillä suuremmat. Silloin he saattavat vaikka puhjeta yllättäen laulamaan (Bob Fossea jälleen kerran lainatakseni).

Lempivitsini Lontoon versiossa:
GLINDA: "Come on, they're -just- shoes!" [suddenly loses balance] "I can't believe I just said that."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti