tiistai 22. lokakuuta 2013

Kirsikkapuistossa

Kerroin edellisessä kirjoituksessa mieltymyksestäni teoksiin, joissa roolihenkilöt taistelevat voimattomina väistämätöntä kohtaloa vastaan. Tätä teemaahan käsittelee lähes jokainen antiikin tragedioista sekä myös omalla tavallaan Anton Tsehovin näytelmät, joista viimeisimpänä näin tänä syksynä Kansallisteatterin version Kirsikkapuistosta. Tsehov on ollut minulle rakkaus siitä saakka, kun ensi kertaa näin Kolme sisarta Riihimäen Nuorisoteatterin versiona. Ja se rakkaus on vain syventynyt ja voimistunut ajan myötä.

Tsehoviin liitetään helposti monia vahvoja mielikuvia. Verkkaisa kerronta, ajan pysähtyneisyys, alatekstien runsas määrä näyttelijäntyössä, tauottaminen, sekä tietenkin kirjailijan oma luonnehdinta näytelmistään komedioina tulevat näin päällisin puolin mieleen hänen näytelmistään. Näistä kuitenkin minua eniten kiinnostava asia on juuri tuo näytelmien koomisen puolen löytäminen - se että ihmiselo kaikessa karmivuudessaan on itse asiassa aika naurettavaa. Ja lukemistani Tsehovin näytelmistä löydän Kirsikkapuiston tekstistä tätä vinksahtanutta koomisuutta ehkä kaikkein eniten.

Palataanpa siis Kansallisteatterissa näkemääni versioon. Mika Myllyahon ohjaus tuo lavalle hirvittävän lauman symboleja. On perinteistä videokuvaa, jopa livenä paikan päällä esityksessä kuvattavaa materiaalia, äärimmäisen fyysistä näyttelijäntyötä, muovisia tuoleja, puhelinkoppivankilaa, hyperventiloimista, hiekanjyviä, orjantappurakruunua ja enkelinsiipiä. Kyseenalaistin monin paikoin Kansallisteatterin versiossa tehtyjä ratkaisuja. Mutta se, mikä minua ilahdutti suuresti, oli kohtausten yllättävän kiivas rytmi. Ei jahkailtu, odotettu, haettu ja kasvateltu tunnetiloja tai pidetty tunteiden kynttilää piilossa pienellä säästöliekillä. Ei siis tehty ollenkaan sitä, mikä ehkä monen mielikuva on Tsehovilaisesta näyttelijäntyöstä. Onko mielikuva ja odotukset Tsehovista ihmisillä vääriä, en lähde nyt analysoimaan sitä, mutta itse ainakin nautin suuresti tämän version energiasta.

Pidin myös ehdottomasti eniten niistä kohtauksista, jotka tehtiin puhtaasti näyttelijäntyöllisesti, ilman mitään kikkailuja. Erityisesti Tiina Weckström katkeamispisteessä olevana vanhaan takertuvana Ranevskajana sekä Jani Volanen tuomion pasuunaa kantavana Lopahinina tekivät huikeaa työtä! Löysin heissä molemmissa itseni: ihmisen kykenemättömyyden kohdata muutosta ja samaan aikaan raivostuttavan tarpeen saada ihmiset ympärillä huomaamaan tapahtuva muutos. Ristiriitaista, eikö? Elämä on.

Mitä sitten ajattelin jälkeenpäin? Päälimmäisenä oli vanha ohjenuora "Why fix it, if it's not broken?". Kun joskus minusta tuntuu, että taiteessa tehdään uutta ja erilaista vain siksi, että on jokin ihmeellinen pakkomielle tehdä uutta ja erilaista. Minusta se yksistään on maailman typerin syy lähteä tekemään yhtään mitään. Mutta jos tällä tavanomaisesta poikkeavalla lähestymis- tai toteuttamistavalla onnistutaan synnyttämään jotain uutta, jotain odottamatonta, jotain suurempaa, silloin pitää uskaltaa hypätä mukaan ja uskaltaa katsoa minne se juna vie, aina päätepysäkille saakka! Ehkä tämä on myös sellaista "Do or don't - there is no try"-ajattelua. En kestä yhtään sellaista vähän-niin-kuin-räpeltämistä. Siksi kai katselen mieluummin vanhanaikaista, hyväksi havaittua, monta vuosisataa pullossa marinoitua teatteritaidetta. Tiedän, olen kalkkis.

Loppukaneetiksi näin Tsehov-fanina, lupaan yrittää Tampereen Teatteriin katsomaan Lokin. Jos vaikka löytyis samalta päivältä mahdollisuus nähdä ne kavereiden "Kurjat" myös. :)

2 kommenttia:

  1. Oon vähän sitä mieltä että uuden ja erilaisen tekeminen - kokeilu - on arvokasta ja syy sinänsä. Etukäteenhän ei voi tietää, mitä siitä tulee. Ei kyllä niin että kaikkea tarvitsee sitten tuoda yleisön eteen asti. Ja sit oon kyl samaa mieltä siinä, että valittuun suuntaan pitäis sit mennä niin pitkälle kuin tietä riittää.

    VastaaPoista
  2. Ehkä se on juuri tuo 'kaikkea tarvitse sitten tuoda yleisön eteen asti', mille olen pikkusen allerginen. Erilaiset taideseminaarit, workshopit, kokeelliset ryhmät, jne. ovat minusta aivan äärimmäisen tärkeitä ja tarpeellisia. Muuten taide jymähtää paikalleen.

    Mutta sitten voidaankin aloittaa keskustelu mm. kulttuurin rahoittamisesta, apurahaviidakosta, vuotuisista taiteilija-tuista, vapaista ryhmistä, kaupunginteattereista ja sen sellaisesta. Ymmärrän, että kun tilaisuuksia tehdä puhtaasti taiteellisesti kokeilevaa työtä on rajoitetusti, sitä tehdään siellä, missä taidetta ylipäänsä pääsee tekemään. En tykkää tilanteesta, mutta ymmärän kyllä, mistä se johtuu.

    VastaaPoista