Kirsikkapuistossa

Kerroin edellisessä kirjoituksessa mieltymyksestäni teoksiin, joissa roolihenkilöt taistelevat voimattomina väistämätöntä kohtaloa vastaan. Tätä teemaahan käsittelee lähes jokainen antiikin tragedioista sekä myös omalla tavallaan Anton Tsehovin näytelmät, joista viimeisimpänä näin tänä syksynä Kansallisteatterin version Kirsikkapuistosta. Tsehov on ollut minulle rakkaus siitä saakka, kun ensi kertaa näin Kolme sisarta Riihimäen Nuorisoteatterin versiona. Ja se rakkaus on vain syventynyt ja voimistunut ajan myötä.

Tsehoviin liitetään helposti monia vahvoja mielikuvia. Verkkaisa kerronta, ajan pysähtyneisyys, alatekstien runsas määrä näyttelijäntyössä, tauottaminen, sekä tietenkin kirjailijan oma luonnehdinta näytelmistään komedioina tulevat näin päällisin puolin mieleen hänen näytelmistään. Näistä kuitenkin minua eniten kiinnostava asia on juuri tuo näytelmien koomisen puolen löytäminen - se että ihmiselo kaikessa karmivuudessaan on itse asiassa aika naurettavaa. Ja lukemistani Tsehovin näytelmistä löydän Kirsikkapuiston tekstistä tätä vinksahtanutta koomisuutta ehkä kaikkein eniten.