Pienen merenneidon matkassa

Olimme tiistaina 3.11. puolisoni kanssa päiväkävelyllä Töölönlahden ympäri ja matkallamme päätimme piipahtaa Kansallisoopperan lipunmyyntiin ja kysellä, mitä talossa pyörisi sillä viikolla. Olimme jostain syystä molemmat täysin siinä uskossa, että Pieni merenneito -baletti olisi viimeistä paikkaa myöten jo loppuunmyyty, joten kun kuulimme, että samaisen illan näytökseen löytyisi permannon takaosasta vielä kaksi vierekkäistä paikkaa, päätimme ostaa liput ja tulla taloon illasta uudestaan nauttimaan tuosta yllätyksentäyteisestä kultturielämyksestä!

"Graffauksesta"

Eilen eräs ympyrä sulkeutui: Opetin omille tanssioppilailleni materiaalia Michael Jacksonin "2 Bad" -musiikkivideolta, materiaalia jota itse esitin aikanaan yhdessä hyvien ystävieni kanssa koulun joulujuhlassa. Se oli ensimmäinen julkinen tanssiesitykseni (jos ei lyhytkestoista kansantanssiharrastustani lapsena lasketa). Sen jälkeen poikaa vietiin. Tanssista tuli intohimoni.


Tätä pohtiessani tajusin myös, että olen kirjoittanut täällä paljon mielipiteitäni näyttelijäntyöstä, musikaaliohjauksesta sekä laulamisesta. Tanssin puolelta olen lähinnä tyytynyt ylistämään muutamaa alkueräiskoreografia tuolta maailmalta. Tämä tuntuu oikeasti hullulta, sillä tanssi on aina ollut jopa musiikkia suurempi intohimoni musikaaleissa. Joten korjataanpa tilanne!

Tekniikasta

Mitä oikeastaan on tekniikka teatterialalla? Sitä vaaditaan ja odotetaan. Sitä käytetään määrittelemään kuka on hyvä työssään ja kuka taas ei. Sitä on, jos pystyy tekemään tiettyjä asioita. Sitä tarvitsee, jotta voisi tehdä jotain paremmin tai enemmän kuin joku toinen. Sitä on ihmisillä, joilla on koulutuksesta hankittu paperi ja tietty ammattinimike tietystä koulusta.

Ei, ei, ei ja vielä kerran ei.

Miksi me ollaan niin pirun suomalaisia!

Yksi töistäni on toimia Lahden Gospelkuoron johtajan assarina. Se on oikeasti ihan sairaan kivaa. Kuorolaiset ovat jo pitkän linjan harrastajia, joilta voi vaatia ja odottaa aika paljon. Ja heidän kanssaan saa tuloksia aikaan, kun vain jaksaa pyytää, muistuttaa, rohkaista ja välillä vähän uhkaillakin. ;)

Kaikkein eniten kuoron kanssa tehdään töitä oikeanlaisen gospel-saundin löytämiseksi. Toisin sanoen, yritämme saada suomalaiset aikuiset laulamaan kuin afroamerikkalaiset soul-kuninkaat ja -kuningattaret. Se vaatii kehtaamista. Se vaatii heittäytymistä. Se vaatii luovaa hulluutta. Se vaatii sitä, että uskaltaa mennä oman överi-rajan tuolle puolen, ja reippaasti! Meitä ei ole kasvatettu sellaiseen lauluperinteeseen, meidän geneettinen perimämme ei välttämättä tue sellaista äänenmuodostusta, eikä meillä tosiaankaan ole lupa sooloilla rivissä. Olemmehan niin pirun suomalaisia.

Mutta suurin kaikista on Bob Fosse!

Jos pitää valita kaikista innoittajistani ja musikaalimaailman idoleistani yksi ylitse muiden, se on ehdottomasti ohjaaja/koreografi Bob Fosse (1927-1987). Suomessa hänen ohjaustöistään tunnetaan ehkä parhaiten musikaalielokuva Cabaret, mutta hänen omintakeinen tyylinsä on myös jättänyt lähtemättömän jäljen mm. musikaaleihin Chicago, Sweet Charity sekä Pippin. Mainittakoon myös hänen ohjaamansa ja koreografioimansa omaelämänkerrallinen musikaalielokuva All That Jazz (suom. Syke ei sammu).

Mikä sitten tekee Fossesta ja hänen tyylistään niin erikoislaatuisen?