Klassisen musiikin konsertti v2.0

Haluaisin käydä klassisen musiikin konserteissa ja kirjoittaa niistä arvosteluja. Mutta minua häiritsee tässä yksi pieni mutta: Toisin kuin elokuvat, kirjat tai teatteriesitykset, klassisen musiikin konsertti on se yksi ja ainoa sen hetkinen tapahtuma, olemassa vain siinä ja silloin, eikä se enää sen jälkeen koskaan palaa, koska samaa ohjelmistoa hyvin harvoin esitetään seuraavalla viikolla uudestaan. Eli kirjoittaisin arviota jostain, jota muut eivät enää pääsisikään jakamaan tai kokemaan. Vähän kuin kirjoittaisin tekstiä, jonka perusvire on valmiiksi "Ähäkutti! Minäpäs näin jotain aivan ihmeellisen hienoa, ja sinäpä et!"

Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan

Minna Lindgrenin ja Olli Löytyn kirjeenvaihto ”Sinfoniaanisin terveisin” (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2014) on helppolukuinen katsaus klassiseen musiikkiin taidemuotona, sen ymmärtämiseen, kokemiseen sekä lainalaisuuksiin. Kirja sai alkunsa, kun Löytty eräässä illanvietossa ilmoitti haluavansa lukea kirjan, jossa tilaisuudessa paikalla ollut Lindgren vastailisi jonkun klassisesta musiikista autuaan tietämättömän henkilön esittämiin kysymyksiin. Loppuillasta hän sai huomata olevansa muiden mielestä juuri niin tietämätön, että sopisi tehtävään.

Elämäni mullistaneet teokset

Paljon Melua Teatterista haastoi minut listaamaan 15 mieleeni jäänyttä ja elämääni mullistavaa esitystä. Yritin ainakin viikon verran miettiä syvällisiä analyysejä ja muistella mitä kaikkia hienoja esityksiä ylipäänsä olenkaan ehtinyt nähdä. Mutta sitten päätin tehdä täyskäännöksen tuollaisesta vakavamielisestä pohdinnasta ja viisastelusta. Olenhan elämässäni varsinkin ammattiopiskeluni jälkeen nähnyt ja tehnyt teatteria 24/7, joten yritän nyt tyhjentää pääni ja antaa ajatusten vain vapaasti virrata. Ne viisitoista teosta, jotka ensimmäisenä mieleeni tulevat ovat varmastikin silloin oikeasti ne teokset, jotka mieleeni ovat syystä tai toisesta jääneet.

Musikaali, laulunäytelmä, kabaree, mitä näitä nyt on...

Inhoan lokerointia. Inhoan sitä, että ihmisiä tai taidetta määritellään bokseihin. Inhoan sitä, että osoitetaan sormella jotakin ja todetaan sen olevan sitä tai tätä. Ja kuitenkin tällainen yleistäminen on välttämätöntä, kun halutaan tutkia tai keskustella spesifisti jostain. Yleistäminen on myös tehokas tapa kärjistää, jotta voi herättää keskustelua. Sillä voi kuitenkin myös helposti satuttaa.

En myöskään pidä siitä, että yleistämisellä ja lokeroinnilla aletaan niin usein luoda me vastaan ne ajattelua. Tai osoitetaan knoppitietämystä erittelemällä ihmisiä tai teoksia kauemmas toisistaan jonkin nippelitiedon perusteella. Ollaan siis "taide-elitistejä". Hipstereitä.

Maailma ei ole mustavalkoinen, Eskoseni. Taide ei myöskään ole mustavalkoista. Kumpikaan niistä ei edes ole harmaan viisikymmentä sävyä. Ne ovat molemmat sateenkaarenkirjavia. (All puns intended.)

Vaasan Badding yllätti elämänkertateatterin vihaajan!

”Jes! Mä keksin, kuinka saadaan kadonneet katsojat takaisin meidän teatteriin! Otetaan kuuluisa henkilö X ja kirjoitetaan sen elämästä teatteriesitys, missä sitten lauletaan ja tanssitaan artistin Y kappaleita. Ja palkataan pääosaan julkkis Z! Siis tällä reseptillä mummot tulee varmasti taas bussilasteittain teatteriin muistelemaan omaa nuoruuttaan ja pällistelemään kuinka se meidän palkkaama lööppikuningas/kuningatar selviytyy teatterilavalla. Hyvä. Teatterin talous on nyt pelastettu. Mitäs kokeellista me voitaiskaan sitten tehdä sen pienen näyttämön puolelle…”

Yllä kuvaamaani elämänkertateatteri tarkoittaa pahimmillaan seuraavaa: Kun olin pieni niin silloin sitä ja sitä, ja sitten minä [lisää laulu]. Sitten kasvoin isommaksi ja ihastuin, ja sitten minä [lisää laulu]. Äitini kuoli ja olin surullinen [lisää laulu]. Muutin kaupunkiin ja se oli jännää [lisää laulu]. Urani lähti nousuun [lisää laulu]. Rakastuin [lisää laulu], erosin [lisää laulu], lapsi syntyi [lisää laulu]. sitten ei mennytkään niin hyvin ja ajattelin tappa itseni [lisää laulu]… VÄLIAIKA … Ja se toinen näytös jatkuu samanlaisena tasapaksuna tuubana ilman mitään yllättäviä juonellisia tai dramaturgisia käänteitä tai muutoksia. Laulut ovat täysin irrallisia numeroita, juonta ei ole nimeksikään, kohtauksissa ei ole päätä eikä häntää, yritetään vain saada ympättyä seuraava hittibiisi edes jollain aasinsillalla esitykseen… Pahimillaan teatterissa tuntuu katsomossa siltä, että seuraa yläasteelaisen edellisenä iltana kyhäämää kouluesitelmää jostain randomista henkilöstä, joka ei voisi vähempää kiinnostaa.

Vaasan Kaupunginteatterin Badding oli vihdoinkin maton jalkojen altava vetävä poikkeus tähän!