Klassisen musiikin konsertti v2.0

Haluaisin käydä klassisen musiikin konserteissa ja kirjoittaa niistä arvosteluja. Mutta minua häiritsee tässä yksi pieni mutta: Toisin kuin elokuvat, kirjat tai teatteriesitykset, klassisen musiikin konsertti on se yksi ja ainoa sen hetkinen tapahtuma, olemassa vain siinä ja silloin, eikä se enää sen jälkeen koskaan palaa, koska samaa ohjelmistoa hyvin harvoin esitetään seuraavalla viikolla uudestaan. Eli kirjoittaisin arviota jostain, jota muut eivät enää pääsisikään jakamaan tai kokemaan. Vähän kuin kirjoittaisin tekstiä, jonka perusvire on valmiiksi "Ähäkutti! Minäpäs näin jotain aivan ihmeellisen hienoa, ja sinäpä et!"

Vaasan Badding yllätti elämänkertateatterin vihaajan!

”Jes! Mä keksin, kuinka saadaan kadonneet katsojat takaisin meidän teatteriin! Otetaan kuuluisa henkilö X ja kirjoitetaan sen elämästä teatteriesitys, missä sitten lauletaan ja tanssitaan artistin Y kappaleita. Ja palkataan pääosaan julkkis Z! Siis tällä reseptillä mummot tulee varmasti taas bussilasteittain teatteriin muistelemaan omaa nuoruuttaan ja pällistelemään kuinka se meidän palkkaama lööppikuningas/kuningatar selviytyy teatterilavalla. Hyvä. Teatterin talous on nyt pelastettu. Mitäs kokeellista me voitaiskaan sitten tehdä sen pienen näyttämön puolelle…”

Yllä kuvaamaani elämänkertateatteri tarkoittaa pahimmillaan seuraavaa: Kun olin pieni niin silloin sitä ja sitä, ja sitten minä [lisää laulu]. Sitten kasvoin isommaksi ja ihastuin, ja sitten minä [lisää laulu]. Äitini kuoli ja olin surullinen [lisää laulu]. Muutin kaupunkiin ja se oli jännää [lisää laulu]. Urani lähti nousuun [lisää laulu]. Rakastuin [lisää laulu], erosin [lisää laulu], lapsi syntyi [lisää laulu]. sitten ei mennytkään niin hyvin ja ajattelin tappa itseni [lisää laulu]… VÄLIAIKA … Ja se toinen näytös jatkuu samanlaisena tasapaksuna tuubana ilman mitään yllättäviä juonellisia tai dramaturgisia käänteitä tai muutoksia. Laulut ovat täysin irrallisia numeroita, juonta ei ole nimeksikään, kohtauksissa ei ole päätä eikä häntää, yritetään vain saada ympättyä seuraava hittibiisi edes jollain aasinsillalla esitykseen… Pahimillaan teatterissa tuntuu katsomossa siltä, että seuraa yläasteelaisen edellisenä iltana kyhäämää kouluesitelmää jostain randomista henkilöstä, joka ei voisi vähempää kiinnostaa.

Vaasan Kaupunginteatterin Badding oli vihdoinkin maton jalkojen altava vetävä poikkeus tähän!

Kirje taiteen puolesta

Minulla on huoli. Ja se on suuri huoli. Olen huolissani teattereiden tarjoaman taiteen tasosta. Olen huolissani siitä siksi, koska teatterien (ja myös muiden kulttuurilaitosten) tukien jatkuva leikkaus on saattanut käyntiin paholaismaisen oravanpyörän. Epäilen vahvasti, että onko päättäjien tasolla ollenkaan ymmärretty, mitä on tullutkaan tehtyä...

Teatterithan ovat olleet talouskriisissä jo vuosia. Säästetään, leikataan, lomautetaan, tehdään pienemmällä budjetilla, joustetaan... Arkipäivää ihan alalla kuin alalla. Samaan aikaan teattereilta on jo pitkään vaadittu tulosvastuuta. Kulttuurilla tulisi siis pystyä tehdä rahaa. Ja jos teatteri ei onnistu tuottamaan tarpeeksi lipputuloja, sen taide ei ole tukemisen arvoista, joten tukea lasketaan entisestään. Olenko ihan väärässä, mutta eikö se ajatuskaari osalla päättäjiä kulje jotensakin näin?

Mikä siinä on niin vaikeaa?

Minun on pitkään pitänyt kirjoittaa tänne purkaus siitä, miksei Suomessa tehdä musikaaleja 'niin kuin ne on tarkoitettu tehtäväksi'. Olen aloittanut kirjoituksen monta kertaa, mutten ole päässyt puuta pitemmälle. Aiheesta kun on turha purnata pelkällä 'minusta näin' ja 'minusta ei näin' argumenteilla. Halusin löytää lisää pohjaa ajatuksilleni, jutella alan ihmisten kanssa aiheesta ja koota kattavampaa näkökulmaa, jonka iskeä sitten tänne blogiini.

Sitten lopulta satuin törmäämään facebookissa Terry Teachoutin 30.1.2014 The Wall Street Journaliin kirjoittamaan artikkeliin otsikolla When a Director Goes Too Far. Kirjoitus käsittelee pikemminkin tekstien ja näytelmien muokkaamista, uudelleenkirjoittamista ja modernisointia erityisesti tekijänoikeuslain näkökulmasta. Nään kuitenkin tässä keskustelussa paljon yhtymäkohtia siihen, mitä ajattelen musiikkiteatterista sekä sen tilasta Suomessa.

Teatteria jokaiselle

Haluan jatkaa aiheesta, joka liippaa osaltaan vihaisia nuoria teatterintekijöitä - Tällä kertaa kuitenkin pienenä kritiikinpoikasena. Nuorena nimittäin asiat nähdään usein niin kovin mustavalkoisina. Sen seurauksena taidetta, myös oman alan, tulee helposti arvoitettua usein hyvin rankalla kädellä pelkästään hyvään ja huonoon taiteeseen: tuota minä haluan tehdä, tuo on arvokasta taidetta, kaikki muu on pelkkää sontaa, pelleilyä ja arvotonta potaskaa.

Valitettavasti tämänkaltainen ajattelutapa jää joskus myös päälle, minkä seurauksena jonkin taidekentän sisälle alkaa syntyä pieniä kuppikuntia, jotka nenä pystyssä julistavat omaa paremmuuttaan ja tärkeyttään yli toisten tekijöiden. He eivät valitettavasti huomaa, että ulkopuolisille ihmisille me asumme kaikki yhdessä ja samassa pesässä. Vaikka näkemyksemme alan sisällä eroaisivat kuinka, meidän tulee pitää yhteisestä kodistamme huolta! Tietyt kodinsisäiset riidat pysyköön omien seinien sisäpuolella, ei niitä ole tarkoitus käyttää lyömäaseena perhetutuilla vieraillessa.

Kuinka katsojaa koulutetaan

Kävin aiemmin tällä viikolla mielenkiintoista keskustelua teatterista yleisön kouluttajana. 

Usein musiikkiteatterikentällä sekä poikkitaiteellisemman teatterin parissa puhumme siitä, kuinka yleisöä tulisi kouluttaa vastaanottamaan tietynlaisia esityksiä. Lähtökohtaisesti hyvin mielenkiintoinen aihe sekä varmasti myös ihan varteenotettavaa ajattelua kehittyvälle taiteenlajille ylipäänsä. Samalla kuitenkin keskustelussamme tuli ilmi hyvinkin kriittisiä näkemyksiä tätä vastaan, sekä pohdintaa myös siitä, millä tavalla teatterin sitten tulisi toimia tästä näkökulmasta.