Kirje taiteen puolesta

Minulla on huoli. Ja se on suuri huoli. Olen huolissani teattereiden tarjoaman taiteen tasosta. Olen huolissani siitä siksi, koska teatterien (ja myös muiden kulttuurilaitosten) tukien jatkuva leikkaus on saattanut käyntiin paholaismaisen oravanpyörän. Epäilen vahvasti, että onko päättäjien tasolla ollenkaan ymmärretty, mitä on tullutkaan tehtyä...

Teatterithan ovat olleet talouskriisissä jo vuosia. Säästetään, leikataan, lomautetaan, tehdään pienemmällä budjetilla, joustetaan... Arkipäivää ihan alalla kuin alalla. Samaan aikaan teattereilta on jo pitkään vaadittu tulosvastuuta. Kulttuurilla tulisi siis pystyä tehdä rahaa. Ja jos teatteri ei onnistu tuottamaan tarpeeksi lipputuloja, sen taide ei ole tukemisen arvoista, joten tukea lasketaan entisestään. Olenko ihan väärässä, mutta eikö se ajatuskaari osalla päättäjiä kulje jotensakin näin?

Nykyaikaista orjuutta

Satuin ajautumaan Twitterin puolella pitkään keskusteluun työharjoittelusta. Siellä otettiin kantaa tähän monille tuttuun 'ammattiopiskelumuotoon', argumentteja sateli niin puolesta ja vastaa, jaettiin positiivisia sekä negatiivisia kokemuksia, arvioitiin työssä oppimisen onnistumista eri tilanteissa sekä sitä, minkälaisella sopimuksella sekä palkalla työharjoittelija tulisi ottaa mukaan firmaan, jotta tilanne olisi reilua kaikkia kohtaan.

Olen itse tehnyt aikanaan työharjoitteluni ammattiteatterissa. Olen siis osana opintojani ollut mukana tekemässä isoa musikaalia, työskennellyt ammattilaisten rinnalla, samoissa työtehtävissä, samalla tavalla ohjattuna kuin hekin. Palkan sijaan sain harjoitusjaksosta opintopisteitä, sen jälkeen näytöksistä nimellistä palkkaa. Olen myös yksi niistä onnellisista, joka on opintojeni jälkeen saanut jatkaa samassa talossa - täydellä palkalla. Kiitos osaamiseni ja taitojeni? Ehkä sitäkin. Mutta kaikkein eniten varmasti siksi, että asuin paikkakunnalla ja olen mies tällä hyvin naisvoittoisella alalla.

Nuoret vihaiset teatterintekijät

Tämän tekstin ajatukset laukaisi kaksi lukemaani kirjoitusta. Ensimmäinen oli Imagen (11/2013) artikkeli "Meidän vuoro", jossa haastateltiin neljää about ikäistäni kolmekymppistä teatterintekijää - teatterinjohtajia, ohjaajia ja näytelmäkirjailijoita. Toinen oli vastikää tänä aamuna yle.fi sivustolle Anna Perhon kirjoittama blogi "Työn säännöt", joka käsittelee työelämää ja työn sääntöjä nuorten näkökulmasta.

Nuoret ovat tunnetusti vihaisia. Nuoret haluavat tunnetusti muutosta. Nuoret haluavat yleensä paremman ja oikeudenmukaisemman elämän kuin heidän vanhemmillaan on ollut. Ja nuoret ovat halukkaat taistelemaan sen puolesta. Nuori on kyllä myös usein ajatuksissaan naiivi. Mutta se ei ole minusta ollenkaan huono asia. Naiivit ajatukset ovat puhtaita, kirkasotsaisia, ehkä lyhytnäköisiä, mutta ehdottoman vilpittömiä. Naiiveissa unelmissa löytyy totuuden siemen.

Teatterin hiljaiset työmyyrät

Sateisen marraskuun aikana kaikenlaiset valonpilkahdukset ovat ihmismielelle tärkeitä. Siksi haastan sinut antamaan tänään kiitoksen sille, jolle se kuuluu. Anna se vielä sellaiselle ihmiselle, joka tekee työnsä hyvin, mutta ei siitä kuule yleensä positiivista palautetta. Sellaiselle, jota kyllä kärkkäästi haukutaan, jos pienikin homma on tehty huonosti, mutta jonka tulisi yleensä elää sillä kiitoksella, että kukaan ei vaan sanonut mitään.

Tällaisia työntekijöitä löytyy varmasti joka alalta. Mutta teatteri jos mikä on täynnä näitä 'hiljaisia työmyyriä'. Esiintyjät, ohjaajat, taiteellisen työryhmän jäsenet - Meille virtaa kukkia ja sampanjaa, me pokkaamme ensi-illan päätteeksi ja meitä kiitellään vuolaasti maljapuheissa. Ihmisten silmissä me luomme esityksen, ilman meitä teatteria ei olisi.

Mutta entä sitten ne hiljaiset?