Musikaali, laulunäytelmä, kabaree, mitä näitä nyt on...

Inhoan lokerointia. Inhoan sitä, että ihmisiä tai taidetta määritellään bokseihin. Inhoan sitä, että osoitetaan sormella jotakin ja todetaan sen olevan sitä tai tätä. Ja kuitenkin tällainen yleistäminen on välttämätöntä, kun halutaan tutkia tai keskustella spesifisti jostain. Yleistäminen on myös tehokas tapa kärjistää, jotta voi herättää keskustelua. Sillä voi kuitenkin myös helposti satuttaa.

En myöskään pidä siitä, että yleistämisellä ja lokeroinnilla aletaan niin usein luoda me vastaan ne ajattelua. Tai osoitetaan knoppitietämystä erittelemällä ihmisiä tai teoksia kauemmas toisistaan jonkin nippelitiedon perusteella. Ollaan siis "taide-elitistejä". Hipstereitä.

Maailma ei ole mustavalkoinen, Eskoseni. Taide ei myöskään ole mustavalkoista. Kumpikaan niistä ei edes ole harmaan viisikymmentä sävyä. Ne ovat molemmat sateenkaarenkirjavia. (All puns intended.)

"Graffauksesta"

Eilen eräs ympyrä sulkeutui: Opetin omille tanssioppilailleni materiaalia Michael Jacksonin "2 Bad" -musiikkivideolta, materiaalia jota itse esitin aikanaan yhdessä hyvien ystävieni kanssa koulun joulujuhlassa. Se oli ensimmäinen julkinen tanssiesitykseni (jos ei lyhytkestoista kansantanssiharrastustani lapsena lasketa). Sen jälkeen poikaa vietiin. Tanssista tuli intohimoni.


Tätä pohtiessani tajusin myös, että olen kirjoittanut täällä paljon mielipiteitäni näyttelijäntyöstä, musikaaliohjauksesta sekä laulamisesta. Tanssin puolelta olen lähinnä tyytynyt ylistämään muutamaa alkueräiskoreografia tuolta maailmalta. Tämä tuntuu oikeasti hullulta, sillä tanssi on aina ollut jopa musiikkia suurempi intohimoni musikaaleissa. Joten korjataanpa tilanne!

Kymmenen innoittajaani

Listaan 10 artistia/säveltäjää/musikaalia, jotka ovat eniten vaikuttaneet minuun muusikkona ja taiteilijana. 

Alunperin oli kait tarkoitus listata pelkkiä yksittäisiä CD-levyjä, mutta koska ajattelin avata valintojani myös hieman, halusin laajentaa repertuaaria. Erityisesti koska klassisen säveltäjien suhteen kyse on enemmän heidän henkilökohtaisesta tyylilajistaan, kuin yksittäisistä teoksista levytyksineen. (Olenhan alunperin viulisti ennen teatterilavoille loikkaamistani.) Ja samoin kuin artistien tuotannoissa, myös musikaaleissa ja oopperoissa teksti on mielestäni olennainen osa kokonaisuutta. Ja kun puhutaan teatteriteoksista, visaalisuus tulee mukaan, ja artistien suhteen sama koskee heidän musiikkivideoitaan ja kiertueitaan...

Mutta siis... Näiden pariin palaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Mikä siinä on niin vaikeaa?

Minun on pitkään pitänyt kirjoittaa tänne purkaus siitä, miksei Suomessa tehdä musikaaleja 'niin kuin ne on tarkoitettu tehtäväksi'. Olen aloittanut kirjoituksen monta kertaa, mutten ole päässyt puuta pitemmälle. Aiheesta kun on turha purnata pelkällä 'minusta näin' ja 'minusta ei näin' argumenteilla. Halusin löytää lisää pohjaa ajatuksilleni, jutella alan ihmisten kanssa aiheesta ja koota kattavampaa näkökulmaa, jonka iskeä sitten tänne blogiini.

Sitten lopulta satuin törmäämään facebookissa Terry Teachoutin 30.1.2014 The Wall Street Journaliin kirjoittamaan artikkeliin otsikolla When a Director Goes Too Far. Kirjoitus käsittelee pikemminkin tekstien ja näytelmien muokkaamista, uudelleenkirjoittamista ja modernisointia erityisesti tekijänoikeuslain näkökulmasta. Nään kuitenkin tässä keskustelussa paljon yhtymäkohtia siihen, mitä ajattelen musiikkiteatterista sekä sen tilasta Suomessa.

Päivän kirosana

Se oli sellaista "huonoa musikaalinäyttelemistä".

Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin huono musikaalinäytteleminen. On huonoa näyttelijäntyötä ja hyvää näyttelijäntyötä. On tyyliin tai itseasiassa oikeammin sanottuna ympäristöönsä sopivaa tai epäsopivaa näyttelemistä. Jälkimmäistä kutsutaan myös usein termillä "ylinäytteleminen". Ylinäytteleminen johtuu useimmiten vain siitä, ettei näyttelijä ole ilmaisullisesti samoilla kierroksilla muiden kanssa. Tai sitten se tarkoittaa ulkokultaista, falskia näyttelijäntyötä, jolloin toiminnot ja tunnetilat eivät ole ns. sisäsyntyisiä - eli siis sitä huonoa näyttelijäntyötä.

Laulua roolissa, rooli laulamassa

Kun aloitin nämä hommat 90-luvulla, oli vielä pelottavan yleistä, että musiikkiteatteriesityksissä laulun alkaessa näyttelijä pudotti roolinsa ja esitti kappaleen omana itsenään, ei roolihenkilönä. Tästä valitettavasti tuntuu yhä olevan jotain jäljellä, kun me esiintyjät itsekriittisesti analysoimme omia laulusuorituksiamme. Siksi haluasinkin heittää oman neulani heinäpaaliin ja ehdottaa uutta ehkä radikaaliakin lähestymistapaa laulutulkintaan lavalla.

Näyttelijäntyöllisesti usein puhutaan siitä, ettei saisi esittää rooliaan vaan tulisi olla roolinsa. Tämän toteuttamiseen on monia eri tapoja ja metodeja olemassa, en ala niitä arvottamaan tai esittämään omia suosikkejani niistä. Sen sijaan haluaisin rohkaista tämänkaltaista ajattelua myös lauluilmaisun puolelle.

Syyllinen kunnes toisin todistetaan

Musikaaleista puhuttaessa kuulee usein sanottavan, että ne ovat vain sellaista kevyttä viihdettä, lauletaan ja tanssitaan kukkakedoilla ja kaduilla. - Siis nyt ihan oikeastiko? Oletko oikeasti tutustunut musikaalikirjallisuuteen, kun kehtaat väittää moista? Väität siis, että tästä genrestä löytyy lähinnä teoksia, jotka eivät käsittele vakavia aiheita, kerro suurista kohtaloista, oikeista inhimillisistä arvoista, laita yleisöä pohtimaan elämän suuria kysymyksiä? Ovatpahan vaan karkkiväriä, naurua, hattaraa? Haastan sinut! Nimeä viisi tällaista hötömusikaalia.

Koska väitän että voin peitota listasi kymmenellä jokaisen vähänkään teatteria tuntevan tietämillä musikaaleilla, jotka eivät tuohon kategoriaan kuulu. Ja ei... en ota vastaan mitään 'mutku'-selittelyjä perään vaan korotan uudella kahdenkymmenen teoksen listalla, ihan vaan jotta saan sinut pitämään jatkossa turpasi kiinni. ;)

Ja vielä jäisi kymmeniä ja taas kymmeniä teoksia, joilla halutessani jatkaa...

Ihan sama jos joku väittäisi, että kaikki puhenäytelmät olisivat pieruhuumorifarsseja. Grr.

Mutta suurin kaikista on Bob Fosse!

Jos pitää valita kaikista innoittajistani ja musikaalimaailman idoleistani yksi ylitse muiden, se on ehdottomasti ohjaaja/koreografi Bob Fosse (1927-1987). Suomessa hänen ohjaustöistään tunnetaan ehkä parhaiten musikaalielokuva Cabaret, mutta hänen omintakeinen tyylinsä on myös jättänyt lähtemättömän jäljen mm. musikaaleihin Chicago, Sweet Charity sekä Pippin. Mainittakoon myös hänen ohjaamansa ja koreografioimansa omaelämänkerrallinen musikaalielokuva All That Jazz (suom. Syke ei sammu).

Mikä sitten tekee Fossesta ja hänen tyylistään niin erikoislaatuisen?