Hamlet sanoi sen kauniimmin

Näin keväällä Vaasassa näytelmän, joka sai minut hiljaiseksi. Se sai minut todella miettimään, mitä tästä kokemuksestani kirjoittaisin kriitikkona. Esitys itsessään ei ollut vaikuttava, se ei taiteellisesti saanut minua haukkomaan henkeä. Moni tekninen asia vaivasi minua. Mutta teos puhutteli minua. Se puhutteli kovaa ja syvältä. Taisinpa jopa puuskahtaa esityksen jälkeen, että jokaisen ihmisen tulisi nähdä tämä teos!

Kulttuurilotto on erilaista uhkapeliä

Mitä sinä tekisit, jos voittaisit oikeassa lotossa? Siis siinä veikkauksen järjestämässä joka lauantai-iltaisessa jännitysnäytelmässä, jota tapitetaan televisiosta silmät toiveenkipinöistä kirkkaina.

***

Helmikuun 10. päivä oli jälleen erään suuren kulttuuriapurahanjakajan viimeinen eräpäivä hakemusten lähettämisessä. Hiki hatussa ammattilaiset, harrastajat, taideryhmien tuottajat ja muut täyttivät jällen kerran niitä samoja planketteja toisensa perään sähköisesti sekä paperilla anoen rahaa siihen, että voisivat tehdä työtään. Olen alkanut nimittää tätä tapahtumaa kulttuurilotoksi, sillä yhtä sattumanvaraiselta jakoperusteet välillä tuntuvat.

Klassisen musiikin konsertti v2.0

Haluaisin käydä klassisen musiikin konserteissa ja kirjoittaa niistä arvosteluja. Mutta minua häiritsee tässä yksi pieni mutta: Toisin kuin elokuvat, kirjat tai teatteriesitykset, klassisen musiikin konsertti on se yksi ja ainoa sen hetkinen tapahtuma, olemassa vain siinä ja silloin, eikä se enää sen jälkeen koskaan palaa, koska samaa ohjelmistoa hyvin harvoin esitetään seuraavalla viikolla uudestaan. Eli kirjoittaisin arviota jostain, jota muut eivät enää pääsisikään jakamaan tai kokemaan. Vähän kuin kirjoittaisin tekstiä, jonka perusvire on valmiiksi "Ähäkutti! Minäpäs näin jotain aivan ihmeellisen hienoa, ja sinäpä et!"

Musikaali, laulunäytelmä, kabaree, mitä näitä nyt on...

Inhoan lokerointia. Inhoan sitä, että ihmisiä tai taidetta määritellään bokseihin. Inhoan sitä, että osoitetaan sormella jotakin ja todetaan sen olevan sitä tai tätä. Ja kuitenkin tällainen yleistäminen on välttämätöntä, kun halutaan tutkia tai keskustella spesifisti jostain. Yleistäminen on myös tehokas tapa kärjistää, jotta voi herättää keskustelua. Sillä voi kuitenkin myös helposti satuttaa.

En myöskään pidä siitä, että yleistämisellä ja lokeroinnilla aletaan niin usein luoda me vastaan ne ajattelua. Tai osoitetaan knoppitietämystä erittelemällä ihmisiä tai teoksia kauemmas toisistaan jonkin nippelitiedon perusteella. Ollaan siis "taide-elitistejä". Hipstereitä.

Maailma ei ole mustavalkoinen, Eskoseni. Taide ei myöskään ole mustavalkoista. Kumpikaan niistä ei edes ole harmaan viisikymmentä sävyä. Ne ovat molemmat sateenkaarenkirjavia. (All puns intended.)

Nykytaiteesta - eli tulevista klassikoista

Nykytaide - on sitten kyseessä nykyteatteri, nykytanssi, nykymusiikki (populaarimusiikissa ne indie- ja underground-bändit) - on tärkeä suuntaus, joka pyrkii vahvasti viemään taidetta eteenpäin kokeilemalla, tutkimalla ja tekemällä asioita perinteistä poiketen ja uusia ilmaisukeinoja hyödyntäen. Nykytaide on usein äärimmäisen ajankohtaista sekä aiheiltaan että esitystavoiltaan. Sitä tehdään viimeisimpien uusien tuulien, "taidetrendien", mukaan. Yritetään siis olla aallonharjalla, edellä muita, löytää ensimmäisenä jotain uutta, odottamatonta, aiemmin löydettyä ehkä suurempaa ja parempaa. Yritetään kohdata nykyihminen taiteessa nykyaikaisin keinoin. Yllättää.

Kuten olen monasti sanonut, (ja minkä varmasti täältä rivien välistä pystyy vahvasti lukemaan,) en ole suuri nykytaiteen ystävä, kun puhutaan suuntauksen ääri-ilmiöistä. Tarkoitukseni ei kuitenkaa missään nimessä ole väheksyä sen tekijöitä. Päinvastoin! Omilla henkilökohtaisilla mieltymyksilläni sen suhteen, mitä tykkään itse tehdä, kotona kuunnella tai ulkona katsella, ei ole mitään tekemistä arvostuksen kanssa. Ja koen pikemminkin, että perinteessä ja sen tekemisessä on vain niin paljon, mitä haluan oppia ja tehdä, etten halua itse loikata nykypuolen villille ja vapaalle kentälle. Ainakaan vielä...

Mikä siinä on niin vaikeaa?

Minun on pitkään pitänyt kirjoittaa tänne purkaus siitä, miksei Suomessa tehdä musikaaleja 'niin kuin ne on tarkoitettu tehtäväksi'. Olen aloittanut kirjoituksen monta kertaa, mutten ole päässyt puuta pitemmälle. Aiheesta kun on turha purnata pelkällä 'minusta näin' ja 'minusta ei näin' argumenteilla. Halusin löytää lisää pohjaa ajatuksilleni, jutella alan ihmisten kanssa aiheesta ja koota kattavampaa näkökulmaa, jonka iskeä sitten tänne blogiini.

Sitten lopulta satuin törmäämään facebookissa Terry Teachoutin 30.1.2014 The Wall Street Journaliin kirjoittamaan artikkeliin otsikolla When a Director Goes Too Far. Kirjoitus käsittelee pikemminkin tekstien ja näytelmien muokkaamista, uudelleenkirjoittamista ja modernisointia erityisesti tekijänoikeuslain näkökulmasta. Nään kuitenkin tässä keskustelussa paljon yhtymäkohtia siihen, mitä ajattelen musiikkiteatterista sekä sen tilasta Suomessa.

Teatteria jokaiselle

Haluan jatkaa aiheesta, joka liippaa osaltaan vihaisia nuoria teatterintekijöitä - Tällä kertaa kuitenkin pienenä kritiikinpoikasena. Nuorena nimittäin asiat nähdään usein niin kovin mustavalkoisina. Sen seurauksena taidetta, myös oman alan, tulee helposti arvoitettua usein hyvin rankalla kädellä pelkästään hyvään ja huonoon taiteeseen: tuota minä haluan tehdä, tuo on arvokasta taidetta, kaikki muu on pelkkää sontaa, pelleilyä ja arvotonta potaskaa.

Valitettavasti tämänkaltainen ajattelutapa jää joskus myös päälle, minkä seurauksena jonkin taidekentän sisälle alkaa syntyä pieniä kuppikuntia, jotka nenä pystyssä julistavat omaa paremmuuttaan ja tärkeyttään yli toisten tekijöiden. He eivät valitettavasti huomaa, että ulkopuolisille ihmisille me asumme kaikki yhdessä ja samassa pesässä. Vaikka näkemyksemme alan sisällä eroaisivat kuinka, meidän tulee pitää yhteisestä kodistamme huolta! Tietyt kodinsisäiset riidat pysyköön omien seinien sisäpuolella, ei niitä ole tarkoitus käyttää lyömäaseena perhetutuilla vieraillessa.

Kuinka katsojaa koulutetaan

Kävin aiemmin tällä viikolla mielenkiintoista keskustelua teatterista yleisön kouluttajana. 

Usein musiikkiteatterikentällä sekä poikkitaiteellisemman teatterin parissa puhumme siitä, kuinka yleisöä tulisi kouluttaa vastaanottamaan tietynlaisia esityksiä. Lähtökohtaisesti hyvin mielenkiintoinen aihe sekä varmasti myös ihan varteenotettavaa ajattelua kehittyvälle taiteenlajille ylipäänsä. Samalla kuitenkin keskustelussamme tuli ilmi hyvinkin kriittisiä näkemyksiä tätä vastaan, sekä pohdintaa myös siitä, millä tavalla teatterin sitten tulisi toimia tästä näkökulmasta.