Teatteria jokaiselle

Haluan jatkaa aiheesta, joka liippaa osaltaan vihaisia nuoria teatterintekijöitä - Tällä kertaa kuitenkin pienenä kritiikinpoikasena. Nuorena nimittäin asiat nähdään usein niin kovin mustavalkoisina. Sen seurauksena taidetta, myös oman alan, tulee helposti arvoitettua usein hyvin rankalla kädellä pelkästään hyvään ja huonoon taiteeseen: tuota minä haluan tehdä, tuo on arvokasta taidetta, kaikki muu on pelkkää sontaa, pelleilyä ja arvotonta potaskaa.

Valitettavasti tämänkaltainen ajattelutapa jää joskus myös päälle, minkä seurauksena jonkin taidekentän sisälle alkaa syntyä pieniä kuppikuntia, jotka nenä pystyssä julistavat omaa paremmuuttaan ja tärkeyttään yli toisten tekijöiden. He eivät valitettavasti huomaa, että ulkopuolisille ihmisille me asumme kaikki yhdessä ja samassa pesässä. Vaikka näkemyksemme alan sisällä eroaisivat kuinka, meidän tulee pitää yhteisestä kodistamme huolta! Tietyt kodinsisäiset riidat pysyköön omien seinien sisäpuolella, ei niitä ole tarkoitus käyttää lyömäaseena perhetutuilla vieraillessa.

Nuoret vihaiset teatterintekijät

Tämän tekstin ajatukset laukaisi kaksi lukemaani kirjoitusta. Ensimmäinen oli Imagen (11/2013) artikkeli "Meidän vuoro", jossa haastateltiin neljää about ikäistäni kolmekymppistä teatterintekijää - teatterinjohtajia, ohjaajia ja näytelmäkirjailijoita. Toinen oli vastikää tänä aamuna yle.fi sivustolle Anna Perhon kirjoittama blogi "Työn säännöt", joka käsittelee työelämää ja työn sääntöjä nuorten näkökulmasta.

Nuoret ovat tunnetusti vihaisia. Nuoret haluavat tunnetusti muutosta. Nuoret haluavat yleensä paremman ja oikeudenmukaisemman elämän kuin heidän vanhemmillaan on ollut. Ja nuoret ovat halukkaat taistelemaan sen puolesta. Nuori on kyllä myös usein ajatuksissaan naiivi. Mutta se ei ole minusta ollenkaan huono asia. Naiivit ajatukset ovat puhtaita, kirkasotsaisia, ehkä lyhytnäköisiä, mutta ehdottoman vilpittömiä. Naiiveissa unelmissa löytyy totuuden siemen.

Päivän kirosana

Se oli sellaista "huonoa musikaalinäyttelemistä".

Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin huono musikaalinäytteleminen. On huonoa näyttelijäntyötä ja hyvää näyttelijäntyötä. On tyyliin tai itseasiassa oikeammin sanottuna ympäristöönsä sopivaa tai epäsopivaa näyttelemistä. Jälkimmäistä kutsutaan myös usein termillä "ylinäytteleminen". Ylinäytteleminen johtuu useimmiten vain siitä, ettei näyttelijä ole ilmaisullisesti samoilla kierroksilla muiden kanssa. Tai sitten se tarkoittaa ulkokultaista, falskia näyttelijäntyötä, jolloin toiminnot ja tunnetilat eivät ole ns. sisäsyntyisiä - eli siis sitä huonoa näyttelijäntyötä.

Teatterin hiljaiset työmyyrät

Sateisen marraskuun aikana kaikenlaiset valonpilkahdukset ovat ihmismielelle tärkeitä. Siksi haastan sinut antamaan tänään kiitoksen sille, jolle se kuuluu. Anna se vielä sellaiselle ihmiselle, joka tekee työnsä hyvin, mutta ei siitä kuule yleensä positiivista palautetta. Sellaiselle, jota kyllä kärkkäästi haukutaan, jos pienikin homma on tehty huonosti, mutta jonka tulisi yleensä elää sillä kiitoksella, että kukaan ei vaan sanonut mitään.

Tällaisia työntekijöitä löytyy varmasti joka alalta. Mutta teatteri jos mikä on täynnä näitä 'hiljaisia työmyyriä'. Esiintyjät, ohjaajat, taiteellisen työryhmän jäsenet - Meille virtaa kukkia ja sampanjaa, me pokkaamme ensi-illan päätteeksi ja meitä kiitellään vuolaasti maljapuheissa. Ihmisten silmissä me luomme esityksen, ilman meitä teatteria ei olisi.

Mutta entä sitten ne hiljaiset?

Mistä käytävillä puhutaan?

Haluan välittää jälleen kiitokseni ahkerille lukijoilleni. Ilman teitä en kirjoittaisi tänne ollenkaan näin usein, kuin mitä nyt kynä tuntuu sauhuavan! Saamani palaute 'teatterin käytävillä' ja somessa on nimittäin osoittanut, että tämänkaltaiselle pohdinnalle on kentällä kysyntää. Ja moni on tullut myös kertomaan, kuinka hienoa on ollut huomata, etteivät he ole omien ajatustensa kanssa sittenkään yksin! En voisi olla iloisempi saamastani vastaanotosta.

Mikä sitten ihmisiä kaikkein eniten puhuttaa? No tällä hetkellä "Top-3-Sivut" blogissani katselukertojen perusteella ovat käsitelleet:

• Laulamista ja laulutekniikkaa
• Teatterista kirjoitettavaa kritiikkiä
• Koe-esiintymisiä

Ja niille, joille tämä mahdollisesti on ensikosketus blogiini tai joita muten vain kiinnostaa, mistä kaikki tämä teksti sai alkunsa, linkki ensimmäiseen tekstiini "Blogin avaamisen problematiikka..."

Acting A Song -workshop

Kouluni aikana meillä kävi vierailevana opettajana professori Cary Libkin (Penn State College of Arts and Architecture). Hän on oman koulunsa musiikkiteatteri- ja teatteriohjauskoulutuksen yliopettaja ja sain kunnian päästä osallistumaan hänen Acting A Song workshop-kokonaisuuteensa. Kaivelin muistiinpano-arkistoistani, mitä ajatuksia ja huomioita kirjasin hänen opetuksessaan ja haluan nyt jakaa muutamia oivalluksiani myös täällä blogissani.

Tekniikasta

Mitä oikeastaan on tekniikka teatterialalla? Sitä vaaditaan ja odotetaan. Sitä käytetään määrittelemään kuka on hyvä työssään ja kuka taas ei. Sitä on, jos pystyy tekemään tiettyjä asioita. Sitä tarvitsee, jotta voisi tehdä jotain paremmin tai enemmän kuin joku toinen. Sitä on ihmisillä, joilla on koulutuksesta hankittu paperi ja tietty ammattinimike tietystä koulusta.

Ei, ei, ei ja vielä kerran ei.

Laulua roolissa, rooli laulamassa

Kun aloitin nämä hommat 90-luvulla, oli vielä pelottavan yleistä, että musiikkiteatteriesityksissä laulun alkaessa näyttelijä pudotti roolinsa ja esitti kappaleen omana itsenään, ei roolihenkilönä. Tästä valitettavasti tuntuu yhä olevan jotain jäljellä, kun me esiintyjät itsekriittisesti analysoimme omia laulusuorituksiamme. Siksi haluasinkin heittää oman neulani heinäpaaliin ja ehdottaa uutta ehkä radikaaliakin lähestymistapaa laulutulkintaan lavalla.

Näyttelijäntyöllisesti usein puhutaan siitä, ettei saisi esittää rooliaan vaan tulisi olla roolinsa. Tämän toteuttamiseen on monia eri tapoja ja metodeja olemassa, en ala niitä arvottamaan tai esittämään omia suosikkejani niistä. Sen sijaan haluaisin rohkaista tämänkaltaista ajattelua myös lauluilmaisun puolelle.

Kuinka katsojaa koulutetaan

Kävin aiemmin tällä viikolla mielenkiintoista keskustelua teatterista yleisön kouluttajana. 

Usein musiikkiteatterikentällä sekä poikkitaiteellisemman teatterin parissa puhumme siitä, kuinka yleisöä tulisi kouluttaa vastaanottamaan tietynlaisia esityksiä. Lähtökohtaisesti hyvin mielenkiintoinen aihe sekä varmasti myös ihan varteenotettavaa ajattelua kehittyvälle taiteenlajille ylipäänsä. Samalla kuitenkin keskustelussamme tuli ilmi hyvinkin kriittisiä näkemyksiä tätä vastaan, sekä pohdintaa myös siitä, millä tavalla teatterin sitten tulisi toimia tästä näkökulmasta. 

Ammattina musiikkiteatterin yleismiesjantunen

Mistä nämä kirjoitukseni oikein kumpuaa? Ei, ne eivät ole yksistään omia ajatuksiani, vaan suuri osa tänne tulleista jutuista ovat pohdintaa, jota on yhteisesti käyty kollegojen kanssa mm. harjoitusten tauoilla ja näytösten aikana kulisseissa. Välillä mietin, tulisiko minun mainita kuka alalla toimivista taiteilijoista on minkäkin ajatuksen minulle antanut, kuka minkäkin videoklipin minulle ensi kertaa näyttänyt, mutta samaan aikaan haluan myös varjella heidän yksityisyyttään, kun en tiedä kuinka julki he haluavat sanomisiaan nettiin omalla nimellään saada. Olkoon tämä siis vain tunnustus siitä, ettei kukaan nyt kuvittele, että olisin itse yksikseni näiden asioiden suvereeni vatvoja. En ole!

Musiikkiteatteri on vain yksi monesta teatterialan sivujuonteista. Me koemme oman alamme äärimmäisen intohimoisesti, aivan kuten varmasti kaikkien muidenkin teatterialojen tekijät omansa. Siksi pohdimme ja keskustelemme alasta pitkälti vain omasta näkövinkkelistä. On vain luonnollista, että kirjoitan siitä mistä tiedän sekä siitä mitä olen tehnyt. Sillä haluan, että katsojillemme tässä maassa tarjotaan ensiluokkaista musiikkiteatteria. Sellaista jossa tekijät pääsevät antamaan kaiken osaamisensa ja tietämyksensä yleisön palvelemiseen.

Olipa yö, huh huh, olipa yö!

Rakastan farssia tyylilajina, mutten useinkaan näkemiäni farssiesityksiä. Helsingin Kaupunginteatterin Hotelli Paradiso ansaitseekin minusta kunniamaininnan siitä, että siellä uskallettiin tehdä farssi ilman huutamista, päätöntä edestakas juoksemista ja jatkuvaa kaksimielistä elehdintää. Sen sijaan esiintyjien tyylitelty ylidramaattinen liikekieli tuo roolihenkilöiden karikatyyrit esiin tavalla, josta ainakin minä nautin. Teksti on hyvä ja siihen on uskallettu luottaa ilman turhaa meuhkaamista.

Hyvä, paha, kritiikki...

Mitä ystävämme wikipedia kertoo termistä kritiikki?

Kunnioituksesta ja nöyryydestä

My way, or the highway. Ajatus siitä, että minun tapani ja toimintamallini ovat oikeita ja muunlaiset eivät, on tappoisku alalle, jonka toteutus perustuu täysin omakohtaiseen kokemiseen. Jokainen meistä on yksilö, erilaisine apuineen, vahvuuksineen, heikkouksineen, koulutuspohjineen, joten toiselta ei voi koskaan vaatia samaa, mitä esimerkiksi voi vaatia itseltään. On tärkeää tuntea omat työkalunsa, on mielenkiintoista jakaa omia tuntemuksiaan ja verrata niitä kollegan vastaaviin, mutta asioiden vatvominen oikein-väärin akselilla on murhanisku taiteilijuudelle.

(Ja ei, tämä ei ole mikään kauan kadoksissa ollut Jane Austinin kirja mallia 'Honor And Humility'.)

Joskus sen voi tehdä näinkin

Patti LuPone esittää pääroolia Gypsy-musikaalissa ja kesken laulusooloaan huutaa bändiä lopettamaan soittamisen...

Ihana, kamala, koe-esiintyminen

Michael Shurtleffin Audition-kirjaa ja näyttelijäntyötä käsittelevä kirjoitukseni poiki aktiivista keskustelua facebook-seinälläni nimenomaan koe-esiintymisistä Suomessa, joten ajattelin kirjoittaa aiheesta nyt sitten kokonaan oman blogauksen. Olen nimittäin itse tottunut olemaan 'pöydän molemmin puolin' erilaisissa koelaulu- ja koetanssitilaisuuksissa, ja nuo kokemukset yhdistettynä Shurtleffin kirjan viisauksiin ovat opettanut minua ottamaan etäisyyttä tuohon alallamme vakiintuneeseen työnhakuprosessiin.

Myönnän nykyään jopa nauttivani koe-esiintymisistä hakijana jollain tapaa. Tottakai minua jännittää siellä. Varsinkin, jos haen teokseen johon todella haluaisin mukaan. Tiedän myös, että tilaisuus on joillekin aivan kuolemanvakava tilanne. Sinua saattaa oksettaa, pyörryttää, suutasi kuivaa, keskittymisesi herpaantuu, etkä todellakaan koe pystyväsi antamaan parastasi raadin edessä. Saatat kokea tilanteen lähinnä ahdistavana kilpailuna ja kyynärpäätaktiikan täyttämänä taistelutantereena. Toivottavasti se mitä tulen kirjoittamaan tulee helpottamaan sinua seuraavassa auditionissasi, ja antaa myös ehkä uudenlaista kuvaa koko prosessista.

Kolmoisuhka - Triple Threat

Musikaalikentällä puhutaan usein kolmoisuhkista. Se on leikkimielinen ilmaisu ihmisistä, jotka ovat uhka toisille alalla työkenteleville. Nämä yksilöt nimittäin osaavat näytellä JA laulaa JA tanssia. Eli ovat siis sellaisia multitalentteja, toiselta nimitykseltään myös musikaaliartisteja (vakiintunutta ammattinimikettä Suomessa ei vielä ole - käsittämätöntä, mutta totta!). Heidän vahvuutensa näissä kolmessa vaihtelevat totta kai yksilöstä riippuen, ja sen mukaan heitä sitten valitaankin eri tehtäviin ja rooleihin produktioissa.

Miksi me ollaan niin pirun suomalaisia!

Yksi töistäni on toimia Lahden Gospelkuoron johtajan assarina. Se on oikeasti ihan sairaan kivaa. Kuorolaiset ovat jo pitkän linjan harrastajia, joilta voi vaatia ja odottaa aika paljon. Ja heidän kanssaan saa tuloksia aikaan, kun vain jaksaa pyytää, muistuttaa, rohkaista ja välillä vähän uhkaillakin. ;)

Kaikkein eniten kuoron kanssa tehdään töitä oikeanlaisen gospel-saundin löytämiseksi. Toisin sanoen, yritämme saada suomalaiset aikuiset laulamaan kuin afroamerikkalaiset soul-kuninkaat ja -kuningattaret. Se vaatii kehtaamista. Se vaatii heittäytymistä. Se vaatii luovaa hulluutta. Se vaatii sitä, että uskaltaa mennä oman överi-rajan tuolle puolen, ja reippaasti! Meitä ei ole kasvatettu sellaiseen lauluperinteeseen, meidän geneettinen perimämme ei välttämättä tue sellaista äänenmuodostusta, eikä meillä tosiaankaan ole lupa sooloilla rivissä. Olemmehan niin pirun suomalaisia.

Kaikki mitä näyttelijän tulee tietää saadakseen osan

Nykyinen kihlattuni lainasi minulle erään kirjan seurustelumme alkuvaiheessa. Se oli nimeltään "AUDITION - Everything an Actor Needs to Know to Get the Part" (1978). Olin juuri valmistunut koulusta ammattiini ja tämä kirja onnistui hienosti kokoamaan yhteen neljän ja puolen vuoden näyttelijäntyön opinnot sekä antamaan eväitä tulevaisuuteen. Opus taitaa jälleen olla lainassa jollain yhteisistä kollegoistamme, mutta onneksi kirjoitin siitä aikanaan itselleni muistiinpanot muistitikulle. Niiden pohjalta kirjoitankin nyt tämän bloggauksen.

Kirjan on kirjoittanut Michael Shurtleff (1920-2007). Hän toimi yhtenä vaikutusvaltaisimpina casting-directorina Broadwaylla palkaten uusina niminä lavalle mm. sellaisia meillekin tuttuja näyttelijöitä kuin Barbra Streisand, Gene Hackman, Dustin Hoffman ja Bette Midler. Hän työskenteli myös musikaalien Chicago, Pippin sekä Jesus Christ Superstar alkuperäismiehitysten kasaajana. Työnsä pohjalta hän kirjoitti tämän jopa "Näyttelijöiden raamatuksi" leikkimielisesti kutsutun "Audition"-kirjansa kooten samoihin kansiin yleisimpiä ongelmia, sudenkuoppia sekä mahdollisuuksia, joita Broadwayn koe-esiintymisessä yleensä hakijoiden eteen tuli.

Kiitos lukijoilleni!

Myönnetään, olen odotellut tässä koko eilisen päivän, josko Wicked-blogauksen lukijamäärä ylittäisi maagiset sata näyttökertaa. Mutta viime yön aikana satasen rajan ylittikin kirjoitukseni laulamisesta ja laulamisen oppimisesta! Nyt äskeinen käyntini bloggerin sivuilla kertoi tuon luvun nouseen jo 150:een ja Wickedkin sai vihdoinkin oman 100 näyttökertaansa kasaan. Ihan huikeaa!!

En olisi ikinä uskonut, että vierailumäärät blogissani voisivat olla jo muutaman ensimmäisen päivän jälkeen tällaisia. Kiitos teille lukijoille siitä! Huomenna aamupäivästä taas luvassa uutta tekstiä, tällä kertaa enempi näyttelijäntyön näkökulmasta.

Syyllinen kunnes toisin todistetaan

Musikaaleista puhuttaessa kuulee usein sanottavan, että ne ovat vain sellaista kevyttä viihdettä, lauletaan ja tanssitaan kukkakedoilla ja kaduilla. - Siis nyt ihan oikeastiko? Oletko oikeasti tutustunut musikaalikirjallisuuteen, kun kehtaat väittää moista? Väität siis, että tästä genrestä löytyy lähinnä teoksia, jotka eivät käsittele vakavia aiheita, kerro suurista kohtaloista, oikeista inhimillisistä arvoista, laita yleisöä pohtimaan elämän suuria kysymyksiä? Ovatpahan vaan karkkiväriä, naurua, hattaraa? Haastan sinut! Nimeä viisi tällaista hötömusikaalia.

Koska väitän että voin peitota listasi kymmenellä jokaisen vähänkään teatteria tuntevan tietämillä musikaaleilla, jotka eivät tuohon kategoriaan kuulu. Ja ei... en ota vastaan mitään 'mutku'-selittelyjä perään vaan korotan uudella kahdenkymmenen teoksen listalla, ihan vaan jotta saan sinut pitämään jatkossa turpasi kiinni. ;)

Ja vielä jäisi kymmeniä ja taas kymmeniä teoksia, joilla halutessani jatkaa...

Ihan sama jos joku väittäisi, että kaikki puhenäytelmät olisivat pieruhuumorifarsseja. Grr.

Laulamisesta. Ja vähän laulunopetuksesta. Tai oikeammin laulamisen oppimisesta.

Laulajana aina silloin tällöin tulee vastaan youtube-klippejä, joiden jälkeen sitä vain palaa hiljaa ja nöyränä takaisin sinne pimeään harjoituskoppiinsa. Tai sitten vaan tekee mieli lopettaa laulaminen samantien ja siihen paikkaan. Sitä ihmettelee, miten joku sen tekee, miksen minä keksinyt tehdä sitä noin, olisiko minusta muka joskus tuohon, no ei, no mutta, miksei muka? Jos harjoittelen. Tunteja. Vuosia. --- Mihin mä sen suklaalevynpuolikkaan oikein jemmasinkaan, alkaa ahdistaa...

It's Liza with a 'Z', not Lisa with an 'S'...

Haluan kiinnittää huomionne hetkeksi Liza Minnelliin. En hänen suorituksiinsa esiintyjänä ja laulajana, en hänen rankkaan elämäänsä, en hänen päihteiden väärinkäytöksiin - en mihinkään sellaiseen asiaa, josta iltapäivälehdissä lähinnä kirjoitettaisiin.

Haluan puhua hänestä näyttelijäntyön opettajana.

Kirsikkapuistossa

Kerroin edellisessä kirjoituksessa mieltymyksestäni teoksiin, joissa roolihenkilöt taistelevat voimattomina väistämätöntä kohtaloa vastaan. Tätä teemaahan käsittelee lähes jokainen antiikin tragedioista sekä myös omalla tavallaan Anton Tsehovin näytelmät, joista viimeisimpänä näin tänä syksynä Kansallisteatterin version Kirsikkapuistosta. Tsehov on ollut minulle rakkaus siitä saakka, kun ensi kertaa näin Kolme sisarta Riihimäen Nuorisoteatterin versiona. Ja se rakkaus on vain syventynyt ja voimistunut ajan myötä.

Tsehoviin liitetään helposti monia vahvoja mielikuvia. Verkkaisa kerronta, ajan pysähtyneisyys, alatekstien runsas määrä näyttelijäntyössä, tauottaminen, sekä tietenkin kirjailijan oma luonnehdinta näytelmistään komedioina tulevat näin päällisin puolin mieleen hänen näytelmistään. Näistä kuitenkin minua eniten kiinnostava asia on juuri tuo näytelmien koomisen puolen löytäminen - se että ihmiselo kaikessa karmivuudessaan on itse asiassa aika naurettavaa. Ja lukemistani Tsehovin näytelmistä löydän Kirsikkapuiston tekstistä tätä vinksahtanutta koomisuutta ehkä kaikkein eniten.

Wicked

Musikaalifanien joukossa on oma hyvinkin aktiivinen ryhmittymänsä, Wicked-fanit. Ja kyllä, minä olen yksi teistä. Haluaisin kovasti päästä tekemään Boqin. Tai sitten koreografioimaan esityksen. Siinäpä pari unelmaani, ensimmäinen näin muutaman vuoden säteelle, toisen sitten voikin toteuttaa vaikka vanhoilla päivillä.

En nähnyt Helsingin kaupunginteatterin versiota. Häpeän. Mutta olen nähnyt teoksen Lontoossa. Fanitukseni alkoi kuitenkin jo sinä samaisena iltana, kun kaverilta lainatun original cast soundtrackin laitoin silloisen pöytäkoneeni romppuasemaan ja kuuntelin teoksen läpi kertaistumalta. Ja itkin. (Ja sitten etsin netistä käsiini sen puuttuvan Wicked Witch Of The East -kappaleen ja itkin lisää.)

Teksti tulee sisältämään vähäisiä juonipaljastuksia, jotenkas sinua on varoitettu!

Elämäkertanäytelmistä

En ole mikään suuri elämäkertanäytelmien ystävä. Siis niiden teosten, jotka pohjaavat jonkin julkimon elämään ja vaiheisiin lapsuudesta hamaan harmauteen. Ja olenko nyt aivan väärässä, vai ovatko teatterit nykyään aivan tupaten täynnä tällaisia elämäkertoja! Esityksiä elokuvatähdistä, kuuluisista muusikoista, kuninkaallisista, kotikaupungin omista julkimoista...

Pidän paljon enemmän näytelmistä, jonka tapahtumaketju koostuu yhdestä illasta, taikka muutaman suuren elämänkohtaloita ravistelevan käännekohdan tapahtumista. Vanhanaikaista, kyllä, mutta ah niin toimivaa! Äskeisen huomion tein itseasiassa katsellessani keväällä Helsingfors Svenska Teaternin Chaplin-näytelmää. Esitys sinällään oli elämäkertateokseksi varsin onnistunut, mutta silti... Se herätti minussa vahvana kaipuun vanhan pariin. "Back to basics", kuten aika usein sanon.

Mutta suurin kaikista on Bob Fosse!

Jos pitää valita kaikista innoittajistani ja musikaalimaailman idoleistani yksi ylitse muiden, se on ehdottomasti ohjaaja/koreografi Bob Fosse (1927-1987). Suomessa hänen ohjaustöistään tunnetaan ehkä parhaiten musikaalielokuva Cabaret, mutta hänen omintakeinen tyylinsä on myös jättänyt lähtemättömän jäljen mm. musikaaleihin Chicago, Sweet Charity sekä Pippin. Mainittakoon myös hänen ohjaamansa ja koreografioimansa omaelämänkerrallinen musikaalielokuva All That Jazz (suom. Syke ei sammu).

Mikä sitten tekee Fossesta ja hänen tyylistään niin erikoislaatuisen?

Blogin avaamisen problematiikka...

Olen seurannut ahkerasti monia teatteriblogeja ja ajatukseni on usein pyörinyt myös oman blogin pitämisen mahdollisuudessa. Eniten ehkä mua estää se, että toimin itse alalla - mikä minä muka olisin sanomaan kollegasta sitä tai tätä. Ja toisaalta pelkään että blogista tulisi vain oman pahan olon, epäkohtien ja marmatuksen kanavointiväline, jonka julkisessa pitämisessä ei edes olisi minkäänlaista järkeä.