Nykytaide - on sitten kyseessä nykyteatteri, nykytanssi, nykymusiikki (populaarimusiikissa ne indie- ja underground-bändit) - on tärkeä suuntaus, joka pyrkii vahvasti viemään taidetta eteenpäin kokeilemalla, tutkimalla ja tekemällä asioita perinteistä poiketen ja uusia ilmaisukeinoja hyödyntäen. Nykytaide on usein äärimmäisen ajankohtaista sekä aiheiltaan että esitystavoiltaan. Sitä tehdään viimeisimpien uusien tuulien, "taidetrendien", mukaan. Yritetään siis olla aallonharjalla, edellä muita, löytää ensimmäisenä jotain uutta, odottamatonta, aiemmin löydettyä ehkä suurempaa ja parempaa. Yritetään kohdata nykyihminen taiteessa nykyaikaisin keinoin. Yllättää.
Kuten olen monasti sanonut, (ja minkä varmasti täältä rivien välistä pystyy vahvasti lukemaan,) en ole suuri nykytaiteen ystävä, kun puhutaan suuntauksen ääri-ilmiöistä. Tarkoitukseni ei kuitenkaa missään nimessä ole väheksyä sen tekijöitä. Päinvastoin! Omilla henkilökohtaisilla mieltymyksilläni sen suhteen, mitä tykkään itse tehdä, kotona kuunnella tai ulkona katsella, ei ole mitään tekemistä arvostuksen kanssa. Ja koen pikemminkin, että perinteessä ja sen tekemisessä on vain niin paljon, mitä haluan oppia ja tehdä, etten halua itse loikata nykypuolen villille ja vapaalle kentälle. Ainakaan vielä...
Nykytaiteesta ollaankin usein montaa mieltä. Mutta on muistettava, että suurin osa tuntemistamme vanhoista klassikoista on ollut oman aikansa nykytaidetta. Juuri sen takia ne muistetaan ja nostetaan jalustalle taidehistoriassa. Klassikot ovat useimmiten nimittäin teoksia, joissa onnistuttiin löytämään jotain uutta ja erilaista. Jotain josta myöhemmin tuli yksi normeista, uusi tyylisuunta, yleisesti hyäksytty ja arkisen tavallinen tapa tehdä taidetta. Ilman nykytaidetta ei siis koskaan voisi syntyä uusia klassikoita.
Kun katsot vanhaa klassikkoa, vaikka vanhaa elokuvaa, sen hienous ei välttämättä enää välity katsojalle, ellei tunne elokuvahistoriaa ja miten teos taiteenlajin kehitykseen istuu. Jokin tänä päivänä usein käytetty ohjauksellinen seikka esimerkiksi oli uraauurtava, uusi ja ainutlaatuinen keksintö silloin joskus. Kuten televisio-sarja Twin Peaks, joka toi 90-luvulla suuren yleisön tietoisuuteen uuden kerrontatyylin: perusjuoni, jota ei koskaan ratkaista - tai jonka ratkaisua pitkitetään TV-sarjan loppuun, vaikkapa usean tuotantokauden päähän. (Toinen kirjoittajista, David Lynch, ei itse asiassa olisi halunnut koskaan paljastaa Laura Palmerin murhaajaa kyseisessä sarjassa.) Minun sukupolveni näki vastaavaa juonenkuljetusta LOST-sarjassa, ja komedian puolella nykyään vastaavaan jippoon turvautuu How I Met Your Mother. Twin Peaksin nerous aukeaa parhaiten nykyään, jos sitä katsoo taidehistoriallisesta näkökulmasta, sillä sen luomasta tehokeinosta on tullut meille arkipäivää.
Teatteritaiteessa muokataan myös usein vanhoja tekstejä uusiksi versioiksi. Toisin sanoen: jokainen sukupolvi luo aina oman Romeo ja Juliansa. Osa versioista jää elämään omaa elämäänsä, moni hukkuu ja unohtuu taidehistorian havinaan. L.Bernsteinin West Side Story onnistui omana aikanaan mullistamaan musikaalikoeografian. Samoin elokuvataiteessa L.Buhrmannin Romeo+Julia uudisti elokuvagenreä musiikkivideomaisessa visuaalisuudessaan. Aika ajoin tähän kuolemattomaan tarinaan palataan. On Lahden hopeakuu-musikaalikilpailun voittajaa Leyla ja Danielia, on Virgo-nuorisomusikaalia. Löytyy Grease... Se "alkuperäinen" Shakespearen versiokin oli muuten kopio aikaisemmasta versiosta... Keneltäköhän siis tuleekaan seuraava mullistava "Romeo & Julia"?
Klassikossa voi myös jokin asia kiteytyä niin täysin, että sen tehokeinoja yritetään luoda uudestaan myöhemmin. Halutaan saavuttaa se jokin, mikä klassikon klassikoksi teki aikanaan. Yritetään ratkaista se resepti, jonka edesmennyt (tai elossakin oleva) nero teokseensa loi. Kopiointihan tällä alalla on ihailun suurin muoto! (Kunhan tekijänoikeuksista pidetään kiinni ja annetaan kunnia niille, joille se kuuluu.) Säveltaiteessa tällaisia oman tyylikautensa täydellistäjiä on esimerkiksi J.S.Bach, C.Debussy ja L.van Beethoven. Länsimaisen taidemusiikin oli 'pakko' heidän jälkeensä kääntyä ja uudistua.
Nykytaide on kuin sisäänhengitys taidekentän kropassa; uuden, raikkaan, puhtaan hapen imaisu kehon polttoaineeksi. Perinteet ja tekniikat luovat turvaa ja konkretiaa, nykytaide sille vastapainoksi intuitiivisuutta ja mielikuvitusta. Molempia tarvitaan. Ja onneksi kahden ääripään välille mahtuu jokaiselle taiteilijalle oma harmaan sävynsä tehdä ja luoda taidettaan. Miksi sitä itse haluaa nimittää (tai miksi toiset sitä nimittävät) on loppupeleissä toisarvoista.
Nyt aletaan myös tulla lähelle sitä hetkeä, kun voidaan kysyä: eikö kaikki tänä päivänä tehtävä teatteri sitten ole nykyteatteria? Sehän tehdään nyt, tässä? - Tavallan kyllä. Liika rajojen veto ja laatikoihin asettaminen on aina kuolonisku taiteellisuudelle. Siksi pyrin sitä itse välttämään varsinkin silloin, kun sillä pyritään eristämään ja erottamaan, ei ymmärtämään ja sisäistämään. Vaikka koenkin itse tekeväni teatteria hyvin perinteisestä vinkkelistä, teen kuitenkin tavallaan nykyteatteria. Se on ihan, miten asiaa katsoo.
Teatteripiireissä muuten yksi arvostetun nykytaiteilijan merkki (sekä hyvässä että pahassa) on, kun alkutekstit mainitaan lähinnä lähdeteoksena, mutta teos itsessään kantaa tekijöittensä nimeä. Ryhmäteatteri ja Teatteri Vanha Juko ovat esimerkiksi teatteriryhmiä, joiden teoksista puhutaan usein teatterin nimellä, ei tekstin kirjoittajan tai ohjaajan. Samaan aikaan mm. Jouko Turkan, Kristian Smedsin ja Kari Heiskasen ohjauksista puhutaan lähes järjestäin hedän nimillään, ei alkutekstin kirjoittajan tai teatterin. Yksi hienoimmista näkemistäni puhetetteatteriesityksistä onkin, itseäni lainaten, Heiskasen Seitsemän veljestä Lahden kaupunginteatterissa. - Ei siis, kuten monessa muussa tapauksessa sanottaisiin, Aleksis Kiven.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti