tiistai 16. joulukuuta 2014

Kirjekurssi klassisen musiikin maailmaan

Minna Lindgrenin ja Olli Löytyn kirjeenvaihto ”Sinfoniaanisin terveisin” (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2014) on helppolukuinen katsaus klassiseen musiikkiin taidemuotona, sen ymmärtämiseen, kokemiseen sekä lainalaisuuksiin. Kirja sai alkunsa, kun Löytty eräässä illanvietossa ilmoitti haluavansa lukea kirjan, jossa tilaisuudessa paikalla ollut Lindgren vastailisi jonkun klassisesta musiikista autuaan tietämättömän henkilön esittämiin kysymyksiin. Loppuillasta hän sai huomata olevansa muiden mielestä juuri niin tietämätön, että sopisi tehtävään.


Teos on kaikkea muuta kuin ryppyotsainen oppikirja. Löytyn ja Lindgrenin välillä naiivinkin puolelle vierähtävä naljailu on kuitenkin viihdyttävää luettavaa ja ahmin kirjan kahdella istumalla kannesta kanteen. Itselleni klassisen musiikin koulut käyneenä kirja oli erinomainen muistutus siitä, kuinka vieraana ja ahdistavana moni asiaan ei-perehtynyt tämän pölyisen taidemuodon saattaa nähdä. Lindgren kuitenkin omaan pisteliääseen tyyliinsä piikittelee kaikkia osallisia läpi kirjan siihen malliin, että jokainen muurahaiskeko saa kyllä kirjan aikana tilaisuuden halutessaan (ja niin pystyessään) nauraa lämpimästi omalle peilikuvalleen. Perinteiseen ja tylsään mustavalkoiseen vastakkainasetteluun teos ei sorru kuin muutamaan otteeseen.
Olen aina ihaillut Lindgrenin kynäilyä. Olen lukenut hänen pakinakokoelmansa ”Musiikki on vakava asia” läpi useaan otteeseen ja pyrskähtelen yhä nauruun tuon tuostakin Lindgrenin parodioidessa siinä länsimaista taidemusiikkia, sen teoksia sekä ilmiöitä. Tässä kirjeenvaihdossaan Löytyn kanssa hän osoittaa kykenevänsä myös hienosti yksinkertaistamaan ja avaamaan tuota vanhaa taiteen monoliittia.  Lindgren onnistuu hienosti kuvaamaan, mistä siinä klassisessa musiikissa ylipäänsä taidemuotona on kyse. Ja mikä siinä yhä edelleenkin on niin arvokasta ja ihailtavaa. Ja myös viihdyttävää.
Kirjeenvaihdon suurinta antia on ehdottomasti se, kuinka Lindgren yrittää saada selville Löytyn mieltymyksiä musiikin suhteen, jotta hän osaisi ohjeistaa miehen sellaisen klassisen musiikin äärelle, josta tämä oikeasti nauttisi ja joka kutkuttaisi jo lähtökohtaisisti tämän uteliaisuutta. Samalla siinä sivussa he käyvät läpi keskustelua rytmimusiikin ja klassisen musiikin eroista taidemuotoina paljon syvällisemmin kuin todeten pelkästään tavanomaisen abstraktisti, että rytmimusiikki on pystysuoraa musiikkia ja klassinen horisontaalista. Lindgren sanallistaa upeasti jotain sellaista, johon olen itse oppinut vähitellen ja huomaamattani. Samalla hän myös määrittelee kirjassa hienosti mm. sen, miksi minusta itsestäni ei ikinä tullutkaan orkesterimuusikkoa, vaan ajauduin teatterin puolelle.
Kun Löytty yrittää löytää sanoja kuvaamaan taidekokemuksiaan ja kuvailemaan kuulemaansa, hän onnistuu kaatumaan pää edellä taidekriitikon tontille ja siihen suohon, jossa yritämme epätoivoisesti sanallistaa ja järkeistää abstrakteja asioita. On valitettavaa, että Löytty vähättelee itseään niin kovin kirjeissään kommentoidessaan kokemaansa, sillä minusta sieltä nimenomaan löytyy se totuuden jyvä – kokemattoman kuulijan ensimmäisenä mieleen tulevat määreet kuvastamaan kuulemaansa äänimaailmaa. Kun alamme kirjoittaa taiteesta kauniisti valmiiksi opituin ja hyviksi havaituin, tieteellisin määrein, alamme nopeasti tuottamaan pikemminkin lukijaystävällistä kirjallista tuotosta, joka muuttuu hyvin nopeasti puisevaksi ja merkityksettömäksi. Löytyn ensikertalaiskommentit esimerkiksi jousisoittajien työskentelystä klassisen musiikin konsertista sekä eri viulusolistien tuottamista soittoväreistä eri levytyksillä olivat itselleni viulistina todella herkullista luettavaa. Paljon mieluummin lukisin kritiikeistä jotain tuollaista kuin tylsää muusikkojargonia ja kommentointeja jousitekniikan puutteellisuudesta tai vibraaton liiallisesta tiheydestä.
Olisi kiinnostavaa kuulla, kuinka ei alalla oleva ihminen kokee tämän kirjan. Siis sellainen lukija, joka samaistuisi todennäköisesti Löytyn kirjoituksiin paremmin, sillä itse löydän sisältäni sellaisen pienen minnalindgrenin. Itselleni teos nimittäin oli kaikkein eniten muistutus ja kirkastus siitä, mistä tässä vanhassa taiteenlajissani on kysymys kokijan – ei tekijän – näkökulmasta. Monet Löytyn Lindgrenille esittämät kysymykset olivat aluksi minulle itsestäänselvyyksiä, joiden huomasin kuitenkin pienen pohdinnan jälkeen olevan kuitenkin kaikkea muuta. Ne olivat täysin valideja huomioita, kyseenalaistuksia sekä lapsellisen yksinkertaisia vastakkainasetteluja, joiden olemassaolon unohtaa helposti näin taiteilijana, vanhoihin tapoihin tottuneena ja vähitellen leipääntyneenä työntekijänä. Tehdäänhän tätä työtä kuitenkin pääsääntöisesti yleisölle, ei toisille taiteilijoille!
Teos muistuttaa myös hienosti, että klassinenkin musiikki on moninaisuudessaan yhtä kirjava määritelmä kuin proosa tai maalaustaide. Se että et voi sietää yhtä tai kahta jonkin lajityypin edustajaa, ei vielä missään määrin oikeuta sinua sanomaan, ettet pidä koko taidemuodosta. Greasen ja Sound of Musicin jälkeen et voi väittää kaiken musikaalikirjallisuuden olevan pelkkää kevyttä huttua. Sama olisi, jos kahden huonosti näytellyn farssin jälkeen toteaisit, ettei teatteri ole sinun juttusi. Tai yritettyäsi lukea Sotaa ja rauhaa, päätät olla sen perusteella koskematta yhteenkään kirjaan enää koskaan ikinä. Kaikki taide ei tietenkään ole kaikkia varten, eikä pidäkään, mutta kaikki taide vaatii pientä halua perehtyä siihen ja edes pikkiriikkisen kiinnostusta – edes pienen mahdollisuuden antamista – ennen kuin se voi alkaa aueta. Miksi kaiken pitäisi nykyään olla heti tässä mulle nyt ja valmiiksi pureskeltua?
Ymmärrän hyvin Löytyn ongelman. Koska klassisen musiikin maailma on niin laaja, kuinka tietää esimerkiksi mihin konserttiin mennä ensikertalaisena kokeilemaan onneaan? Oopperassa ne kuitenkin kiljuu, baletissa pompitaan vaan sukkahousuissa, kirkossa pauhaa ne tuomionpäivän urut, pianomusiikki käy tylsäksi pidemmän päälle, sinfoniakonsertissa ne soittaa kuitenkin jotain ylimodernia kakofoniaa ilman melodioita… Onneksi meillä on nykypäivänä youtube ja spotify, joista esimerkiksi vähän kokeilla ja etsiä mieltymyksiään niin halutessaan. Ja kuten Lindgren hienosti kirjeissään opastaa, suurin nautinto klassisessa musiikissa ei ole pelkästään se uusien lempikappaleiden löytö, vaan esitysten vertailu. Klassiset konsertithan ovat eräällä tavalla aina coverbändi-keikkoja. Coverbändillä vain ei ole olemassa alkuperäistä versioita, jota matkia. Heillä on vain paperilla ne kärpäsenkakat nuottiviivastolla antamassa jotenkin päin osviittaa siitä, mitä säveltäjän päänupissa mahtoikaan vuonna miekka ja kivi liikkua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti