Kuinka katsojaa koulutetaan

Kävin aiemmin tällä viikolla mielenkiintoista keskustelua teatterista yleisön kouluttajana. 

Usein musiikkiteatterikentällä sekä poikkitaiteellisemman teatterin parissa puhumme siitä, kuinka yleisöä tulisi kouluttaa vastaanottamaan tietynlaisia esityksiä. Lähtökohtaisesti hyvin mielenkiintoinen aihe sekä varmasti myös ihan varteenotettavaa ajattelua kehittyvälle taiteenlajille ylipäänsä. Samalla kuitenkin keskustelussamme tuli ilmi hyvinkin kriittisiä näkemyksiä tätä vastaan, sekä pohdintaa myös siitä, millä tavalla teatterin sitten tulisi toimia tästä näkökulmasta. 



Mitä katsojalle tulisi sitten opettaa? Kenellä oikein on lupa määrittää, mitä katsojan tulisi haluta katsoa? Ihmettelen suuresti välillä, kun teatteriyleisöä pyritään ohjaamaan teoksen avulla kuin karjalaumaa, tunteesta toiseen, hämmennyksestä yhtäaikaiseen oivaltamiseen? Ikään kuin katsojamme olisivat mieltä vailla olevia ihmisenalkuja, joille tulee kädestä pitäen kertoa, miten teatteria tulisi katsoa ja kokea. Mitäpä jos taiteellisen työn fokus laitettaisiinkin täysillä tekstiin, tarinaan, sen käsittelemään epäkohtaan. Luottaa, että kun asia tehdään täysillä, myös yleisö havahtuu löytämään teoksesta sen jonkun. Ei välttämättä sitä, mitä haettiin, mutta jotain kuitenkin. Kunnioitettaisiin yleisöä - heillehän me esiinnymme.

Jos lähtökohtaisesti vain ei pidettäisi yleisöä tyhmänä. Ei yritettäisi vääntää asioita rautalangasta. Jos jokin asia tuntuu siltä, että se ei kanna yleisöön saakka, olisiko silloin vain aika huomata, että se, mitä tehdään, ei vain ole tarpeeksi. Onko se merkityksellistä teoksen kannalta? Eli toisin sanoen jätetäänkö asia pois vai muutetaanko sitä? Ja jos muutetaan niin miten? Ei niin, että ”mummot takarivilläkin ymmärtää”, vaan niin, että asiasta tulee oikeasti merkityksellinen tarinan tai roolihenkilöiden kannalta. Se olisi minusta hyvää ja samalla myös oivalluksia ruokkivaa teatteria. Yleisö ei ole lähtökohtaisesti tyhmä, näyttelijä tai ohjaus on liian epäselvä.

Yleisön oivallukset ja tulkinnat esityksistä ovat nimittäin minusta äärimmäisen kiinnostavia. Kuinka suuria tunteita ja tarinoita he sieltä onnistuvatkaan luomaan ja löytämään! Ja vaikka se olisi jotain aivan muuta kuin mitä teoksen esittäjä tai ohjaaja ovat teoksellaan hakeneet, se on mielestäni aivan yhtä tärkeää kokemista. Kuka sinä olet keromaan, mistä kukakin henkilökohtaisen katharsiksensa saa. Tärkeintä teatterissa ja taiteessa ylipäänsä minusta onkin juuri kokemus. Oli se sitten positiivinen tai negatiivinen, halutunlainen taikka taitelijan pyrkimyksiä vastoin täysin odottamaton.

Oletusarvoisestihan teatteriesitys haluaa esittää jonkin kysymyksen, perustuu tietyille olettamuksille ja käsittelee ristiriitoja. Haluaako esitys itsessään vastata mihinkään, se riippuu täysin teoksesta. Nämä asiat kuitenkin luovat ne raamit, joissa me työskentelemme. Tämän me haluamme kertoa yleisölle. Kuinka sitten voisimme kertoa tästä yleisölle? Kuinka voisimme tehdä maailmasta paremman paikan tämän tarinan avulla - kuinka kouluttaa yleisöä paremmiksi ihmisiksi? Siinä se "koulutus" nyt sitten tuli...

Olen itse oppinut hyvin vahvasti siihen malliin, jossa esiintyjän – kuten myös ohjaajan ja koreografin – tulee tuntea yleisönsä, olla tietoinen siitä, mille ihmisryhmälle ollaan esitystä tekemässä sekä ylipäänsä jo lähtökohtaisesti ajatella, että esitys tehdään yleisölle, ei esiintyjien tai ohjaajan huviksi. Tämä lähtökohta tulisi ainakin minusta ottaa aina huomioon, jos halutaan ajatella teatteria myös yleisönsä kouluttajana. Kuinka muuten voisit saada viestisi läpi?  Kuinka muuten voisit kertoa haluamastasi asiasta yleisöllesi niin, että se voisi sinua ymmärtää? Kuinka kommunikoida, jos et tiedä kuinka vastapuolellesi kannattaa puhua?

Pitäisi löytää keinot luoda se sama kokemus yleisöön, kuin mitä ollan aikanaan haettu, sillä jokainen näytelmä on tekstinä aika- ja paikkasidonnainen. Mihin historialliseen ajanjaksoon kyseinen teksti on syntynyt, mille se on ollut vastareaktio, mitä sillä on silloin haluttu sanoa? Shokeeraava teatteri kokee inflaation arvojen muuttuessa ajan myötä samoin kuin feministinen teatteri maissa, joissa tasa-arvokehitys on noususuhtaista. Kuinka herättää se sama ajatus taikka sama reaktio yleisössä uudelleen? Entä halutaanko herättää se sama ajatus? Kun kerta teos on aikasidonnainen, mitä se kertoo tänään, täällä?

Olen itsekin joskus puuskaissut, että ”Miksei täällä voida tehdä samanlaisia esityksiä kuin Broadwaylla?” Ja vastaan nyt itselleni: ”Koska me emme ole Broadwaylla. Yleisö ei ole sama, joten esityskään ei voi olla sama. Siitä saatu kokemus ei tulisi olemaan yleisölle samanlainen.” 

Mutta sitten jatkaisin: Entä jos taiteellisesti tärkeintä olisikin yrittää mahdollistaa yleisölle ne samat reaktiot, samat oivallukset, samat tunteet, mutta täällä ja tänään. Kuinka se tulisi silloin ohjata, mitä ottaa huomioon, kuinka koreografioida uudelleen tai ehkä jopa sovittaa musiikkimateriaalia. Mitä teokselle pitäisi/saisi/voisi tehdä?

*****

Teatteri ja taide on siis aina jollain tavalla ihmismielen koulutusta. Se ei välttämättä tarjoile vastauksia, mutta kyllä se hömppämielisinkin farssi lähtee yleensä ihan ihmismielen syntyjen syvistä perustarpeista ja -vioista liikkeelle. Se tarjoaa ajatuksia, kokemuksia. Se saa meidät ajattelemaan.

"Tarjoa, mutta älä vaadi." Ehkä siinä on se oikea ajatusmalli taiteen koulutusohjelmaan.