It's Liza with a 'Z', not Lisa with an 'S'...

Haluan kiinnittää huomionne hetkeksi Liza Minnelliin. En hänen suorituksiinsa esiintyjänä ja laulajana, en hänen rankkaan elämäänsä, en hänen päihteiden väärinkäytöksiin - en mihinkään sellaiseen asiaa, josta iltapäivälehdissä lähinnä kirjoitettaisiin.

Haluan puhua hänestä näyttelijäntyön opettajana.

Liza Minnelli ei siis ole pelkästään mieletön esiintyjä, hän osaa purkaa ja analysoida työnsä myös sanoiksi. Kun ensi kertaa näin Lizan haastattelun Inside The Actor's Studio-ohjelmassa, se oli minulle tajunnanräjäyttävä kokemus. Hän onnistui vastaamaan omakohtaisesti, selkeästi, järkevästi ja tyhjentävästi niin moneen musikaalinäyttelemisen peruskysymykseen, että palasin jakson pariin aina silloin tällöin uudestaan, etten vain unohtaisi mitähän siellä oli puhunut. Valitettavasti jaksoa ei löydy kokonaisuudessaan enää youtubesta, mutta alla on yksi lyhyt klippi siitä käsitellen Lizan tapaa rakentaa esittämiään hahmojaan.

Toinen Lizan suurista opetuksista oli se, ettei ihmisten tulisi yrittää välttää lavamaneereitaan. Kasvata niitä. Tee niistä juttu. Jos taipumuksenasi on pyyhkäistä jatkuvasti hiuksesi korvan taa, nappaa samalla kiinni tukastasi takaraivolta vedä hiuksesi olkasi eteen. Tai kuten Lizan tapauksessa, jos maneerisi on nostaa kätesi laulaessa vyötärön korkeudelle, nosta ne saman tien ylös pääsi yläpuolelle. Sillä tavalla tulet tietoiseksi tavastasi ja ne lakkaavat olemasta maneereita. Silloin sinä päätät mitä teet, eivät maneerisi.

Maybe This Timesta tulee vielä aina mieleen, ettei esiintyjä saa alkaa tuntea yleisön puolesta. (Onko tämä Liza Minnellin oma vaiko Cabaret'n ohjaajan Bob Fossen hänelle antama opetus, en muista) Kiinnostavampaa on aina se hetki ennen kuin kyynel vierähtää poskelle, se äärimmäinen haavoittuvaisuus, tasapainottelu veitsen terällä. On sitten kyse onnen kyyneleistä, surusta tai vaikkapa kivusta, se hetki ennen kyyneliä on aito, inhimillinen, tunnistettava ja siksi niin äärimmäisen koskettava. Itkeminen ei ole enää kiinnostavaa. Silloin ihminen on jo murtunut.

En tiedä montakaan esittävää artistia, jonka esiintymisestä näkyisi kontekstit näin selkeästi - mitä ne ovat, en tiedä, eikä minun tarvitsekaan tietää. Ne saavat olla salaisuuksia. Mutta hänelle/hänen roolihenkilölleen ne ovat totta. Ja se on se asia joka näkyy. Ja kuuluu.

Ja kevennykseksi vielä yksi omista suosikeistani Lizan repertuaarista: