Terveisiä Lontoon sotahevoselta!

Sain mahdollisuuden käydä Lontoossa viime kuussa hyvinkin teatteripainotteisella reissulla. Pääsin nimittäin tutustumaan, kiitos opiskelevan puolisoni, Essexin yliopiston East 15 Acting Schoolin opiskelijoiden demo-tarjontaan sekä tietenkin myös muutamaan teokseen West Endillä. Matka oli itselleni taiteilijana tarpeellinen piristysruiske: Ei siis mikään tajuntaa laajentava järisyttävä kokemus, mutta täynnä sellaisia pieniä "Juuri näin!" -hetkiä.

Erityisen paljon tätä tarjosi War Horse.




War Horse - Tarina hevosesta. Ei siitä pääse yli eikä ympäri, mutta siis teoshan on vain ja ainoastaan tarina hevosesta. Ei dramaturgisesti mitään elämää suurempaa. Kaikki ne walesinkieliset laulupätkätkin kohtausten välissä koin turhaksi. Itselleni tuli vain sellainen olo, että juttuun oli ympätty laulua, kun yleisö nyt vaan tykkää siitä, että teatterissa lauletaan. Mutta siis se nukettaminen! Ja se ihana, tyhjä, musta lava!!

En ole tainnut mainitakaan täällä ennen, kuinka maagiseksi ja inspiroivaksi koen tyhjän mustan teatterilavan. War Horsen lavahan on suomalaisten teatterilavojen kokoluokkaa (suurin osa West Endin lavoistahan on Suomen mittakaavassa lähempänä niiden pienten näyttämöiden kokoisia.) ja lavastuksellisesti lava oli käytännössä tyhjä. Ja sitä ei pelätty käyttää! Pienet intiimit kohtaukset rajattiin selkeästi valoilla sekä näyttelijäntyöllisin keinoin, eikä ammottava tyhjyys taustalla tai epätasapainoinen lavakuva häirinnyt tippaakaan. Päinvastoin siitä syntyi se juttu! Lavalle saatettiin tuoda ovi, piikkilankaa, aura - muuten suuret tilat luotiin hyvin pitkälti ensemblen ihmisten avulla. Asiat ei tapahtunut keskellä edessä vaan teos sisälsi ohjauksellisesti loistavaa tilanhallintaa ja yleisön focuksen ohjailua.

Kuten jo nukeista mainitsinkin, ne hevosnuket (ja se shown varastava ankka!) ovat ilmiömäiset. Lisäksi pidin paljon siitä, että myös eläviä ihmisiä 'nuketettiin' - toisin sanoen tiettyjä visuaalisia elementtejä ja 'erikoisefektejä' pystyttiin luomaan esityksen tyylille uskollisesti tällä tavoin. Esimerkiksi sotatantereella taistelukohtauksessa nukettajat nappaavat hevosen selästä ratsastajan mukaansa hevosen kaatuessa alta. Nukettajat kulkivat myös vaihdoissa koreografioidusti ja kertoivat näin omaa tarinaa ajasta, paikasta, tunnelmasta, jne. Oliko se tanssia vai mimiikkaa? - Turhaa analysointia ja lokeroimista minusta. Pääasia on, että se toimi ja toi kerronnalle lisää painoarvoa.

War Horse oli visuaalisuudessaan minulle mahtava kokemus. Tiesin jo, että nukettaminen tulee olemaan huikeaa, enkä pettynyt. Mutta se kaikki muu visuaalinen puoli teoksessa oli syy, miksi pidin siitä niin paljon. Pääsin näkemään lavalla monia sellaisia elementtejä, joita olen itse halunnut kokeilla ihan vain uhmatakseni tiettyjä asemoinnillisia ja ensemblen käyttöön liityviä maneereita. Tiedän, että nuo maneerit ovat olemassa, koska ne ovat toimivia ratkaisuja moneen yleiseen ongelmaan. Mutta minusta ne ovat tylsiä ratkaisuja. Haluaisin itse sortua niihin vasta, kun se kreisimpi erilainen idea ei palvelekaan teosta sillä tavalla, kuin pääni sisällä ajattelin. Siis turvaverkko, ei automaattinen ensimmäinen valinta. Olen jopa pohtinut, että ehkä kaikki minua ennen ovat jo yrittäneet rikkoa tätä kultaista suuren näyttämön keskilavan palvontaa, havainneet sen ei-toimivaksi ja palanneet takaisin symmetriaan ja tasapainoisuuteen lavakuvissa, joten ehkä minunkin pitäisi suoraan vain hyväksyä tämä tosiasia, eikä yrittää keksiä pyörää uudelleen. War Horse kuitenkin osoitti, ettei se suinkaan ole ihan niin. Pieni kapinallinen taiteilija sisälläni on tästä kiitollinen.

Pois siitä mitä lavalla tapahtui: Olin yllättynyt, kuinka nuorta katsojakuntaa katsomossa oli (paljon mm. ala-asteikäisiä). Esitys kun on hyvin hyvin väkivaltainen: Niin ihmisiä kuin hevosia kuolee aikamoinen liuta - sijoittuvathan tapahtumat ensimmäisen maailmansodan sotatantereille. Verta teoksessa ei kylläkään näy. (Ihanaa, että jotkut yhä luottavat teatterin taikaan tässä!) Voihan tietenkin olla, että aikuinen katsoja samaistuu nukkeen elävänä olentona enemmän kuin pieni lapsi, tai ainakin hyvin eri tavalla. Aikuiset katsojat nimittäin saivat niitä kontrolloimattomia itkukohtauksia rankimpien kohtien aikana, lapsen takanani todetessa vain tyynesti "Look mum, now it died".

Kai sitä sitten aikuisena tuli taas kerran vain soruttua siihen, että on unohtanut millaista on olla lapsi ja kuinka eri tavalla lapsi käsittelee (tai on välinpitämätön ja käsittelemättä) aikuisia teemoja.