sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Harrastamisesta

Asta Leppä kirjoittaa Helsingin Sanomissa 11.5.2014 että "Lapset harrastavat liian tosissaan". Kirjoitus on hieno ja sisätää paljon asiaakin, mutta muutamasta asiasta olen todella todella TODELLA eri mieltä hänen kanssaan. Toisaalta näkökulmamme aiheeseen on hyvin erilainen, mutta mua nyt vaan alkaa pikkuhiljaa kismittää nää iänikuiset 'harrastuksen pitää olla pelkkää leikkiä' -itkuvirret, kun taideopetuksen taso laskee ko lehmän häntä ja samaan aikaan suureen ääneen ihmetellään, miksi esimerkiksi kansallisbaletin solistiroolit ja kaupunginorkesterien vakipaikat täytetään ulkomaisilla taiteilijoilla.

Heti alussa Leppä toteaa, että lasten harrastukset eivät ole enää mitään rentoa puuhastelua. Siis anteeksi mitä?

Itse kasvoin harrastuksen parissa, joka oli tavoitteellista. Jos se ei olisi ollut sitä, en olisi ollut siitä niin kiinnostunut. Halusin tulla paremmaksi, halusin oppia, halusin kehittyä. Eivät vanhempani - he ovat monasti jälkeenpäin kertoneetkin, että pelkäsivät työntävänsä minua liikaa - vaan minä itse! Jos viulunsoitto olisi ollut sellaista mukakivaa puuhastelua, se olisi ollut KAMALAA! Itsehän pienenä halusin ja oikein hinguin opettajalle, jolta kiitosta ei sadellut turhasta ja joka oli ankara, vaativa ja tiukka.

Onhan tämä rumasti sanottu, mutta jo lapsena lapsen keinoin ymmärsin, että ympärilläni vain harrastamisen ilosta harrastavat olivat minun kehittymiseni "tiellä". Ymmärsin myös, että oli täysin oma valintani luovuttaa elämästäni aimo annos tälle harrastukselleni. En saanut odottaa tai vaatia sitä muilta ympärilläni, koska se ei olisi ollut oikein. Ja vaikka olin lapsi, ymmärsin oikein hyvin, mitä tarkoittaa "uhrata elämä" taiteelle/urheilulle/jne. Siis harrastukselle.

Se oli vapaaehtoinen uhraus, enkä sitä ole jälkeenpäin katunut, vaikka hyvin tiedänkin, mitä se tarkoitti: Nelisen tuntia viikossa koulun jälkeen musiikkiopiston eri oppiaineiden opiskelua ja puolesta tunnista kolmeen PÄIVITTÄIN soittoa kotona - niin pyhänä kuin arkena, sateella ja paisteella. Kyllä pikkupoika ehti siinä sivussa myös suolle rämpimään, majaa metsään rakentamaan ja luuhaamaan teini-iässä kaupungilla tekemässä ei mitään. Elämässä oli kuitenkin minulle tärkeämpi keskittymisen aihe, joka meni kaiken tämän muun edelle - jäi siis koripallon pelaaminen ja puolivoltti takaperin opettelematta, koska varoin viulistinsormiani.

Kun seitsentoistavuotiaana sitten päätin lopettaa viulunsoiton opiskelun, lähti sekin omasta päätöksestäni. Olin siihen mennessä jo yli vuoden verran jatkanut pitkin hampain. Mietin omassa päässäni, että ehkä tämä on vain sitä murrosiän tuomaa kenkkuilua, menisikö tämä mälsä vaihe vain jossain vaiheessa ohi. Ei se vaan mennyt. Ja oli parempi lopettaa ennen Sibeliusakatemian nuorisolinjalle hakemista kuin sen jälkeen, jos sinne silloin olisin mahdollisesti sisään päässyt. Vanhempani tottakai pettyivät, olivathan he kannustaneet ja uhranneet tuntitolkulla ja päivätolkulla aikaansa, rahaansa ja energiaansa lapsensa harrastuksen tukemiseen. Mutta he ymmärsivät. He ymmärsivät, koska tämkin oli edelleen minun oma valintani. He ymmärsivät, että tätä alaa tehdään tosissaan vain sydämellä.

Enhän minä sitä soittoa koskaan kuitenkaan lopettanut. Nyt se on minulle sellainen 'harrastus'. Mutta kyllä mä sen silti otan hyvin hyvin tosissani. Tiedän, että artikkelissa puhutaan pääsääntöisesti harrastamaan pakottavista vanhemmista ja sen luomasta kitkasta niin harrastusyhteisöissä kuin harrastavissa nuorissa. Ja joskus täytyy olla harrastuksia vain harrastamisen ilosta - minulle sellaista on piirtäminen.

Mutta en ymmärrä, miksi tehdä YHTÄÄN MITÄÄN puolivillaisesti, vähän sinne päin ja hälläväliä asenteella. Ei siitä tule iloiseksi. Ei siinä voi kokea onnistumisen ja itsensä voittamisen tunnetta. Ja siitähän se tekemisen ilo kumpuaa, kun ylittää itsensä, kun oppii uutta, kun tajuaa oman kehityksensä. Ei sitä saa ilmaiseksi ja vähän räpeltämällä. Sen saa vain tekemällä TYÖTÄ. Itsekin aika ajoin nappaan käsiini jonkin piirrustusoppaan tai yritän pikkuhiljaa opiskella ulkoa ihmisen anatomisia suhteita, jotta tulisin paremmaksi piirtäjäksi. Teen sen omalla ajallani, silloin kun siitä tuntuu. Mutta siitä oppimisesta ja onnistumisesta mä kiksini saan! Ja kun sitä uutta voi oppia vain tekemällä töitä.

Jos et ole valmis tekemään työtä, niin älä tee yhtään mitään. Se ei loppupeleissä tee sinua yhtään sen onnellisemmaksi - päinvastoin. Tämä on ainakin itseni kohdalla todeksi havaitsemani filosofia. Ja se pätee kaikkeen ruuanlaitosta ja imuroinnista lähtien.

Aikaisempi Gotta Get a Gimmick -blogaus maaliskuulta "Ole parempi." käsittelee tätä samaista filosofiaani taideopiskelun näkökulmasta.

1 kommentti:

  1. Hei Gimmick!
    En löydä yhteystietojasi mistään. Tahtoisin tehdä sinulle yhteistyöehdotuksen. Voitko laittaa minulle viestiä: eero.tiainen@extempore.fi
    - Eero Tiainen, Extemporen Kulttuuriblogit

    VastaaPoista