Vaasan Badding yllätti elämänkertateatterin vihaajan!

”Jes! Mä keksin, kuinka saadaan kadonneet katsojat takaisin meidän teatteriin! Otetaan kuuluisa henkilö X ja kirjoitetaan sen elämästä teatteriesitys, missä sitten lauletaan ja tanssitaan artistin Y kappaleita. Ja palkataan pääosaan julkkis Z! Siis tällä reseptillä mummot tulee varmasti taas bussilasteittain teatteriin muistelemaan omaa nuoruuttaan ja pällistelemään kuinka se meidän palkkaama lööppikuningas/kuningatar selviytyy teatterilavalla. Hyvä. Teatterin talous on nyt pelastettu. Mitäs kokeellista me voitaiskaan sitten tehdä sen pienen näyttämön puolelle…”

Yllä kuvaamaani elämänkertateatteri tarkoittaa pahimmillaan seuraavaa: Kun olin pieni niin silloin sitä ja sitä, ja sitten minä [lisää laulu]. Sitten kasvoin isommaksi ja ihastuin, ja sitten minä [lisää laulu]. Äitini kuoli ja olin surullinen [lisää laulu]. Muutin kaupunkiin ja se oli jännää [lisää laulu]. Urani lähti nousuun [lisää laulu]. Rakastuin [lisää laulu], erosin [lisää laulu], lapsi syntyi [lisää laulu]. sitten ei mennytkään niin hyvin ja ajattelin tappa itseni [lisää laulu]… VÄLIAIKA … Ja se toinen näytös jatkuu samanlaisena tasapaksuna tuubana ilman mitään yllättäviä juonellisia tai dramaturgisia käänteitä tai muutoksia. Laulut ovat täysin irrallisia numeroita, juonta ei ole nimeksikään, kohtauksissa ei ole päätä eikä häntää, yritetään vain saada ympättyä seuraava hittibiisi edes jollain aasinsillalla esitykseen… Pahimillaan teatterissa tuntuu katsomossa siltä, että seuraa yläasteelaisen edellisenä iltana kyhäämää kouluesitelmää jostain randomista henkilöstä, joka ei voisi vähempää kiinnostaa.

Vaasan Kaupunginteatterin Badding oli vihdoinkin maton jalkojen altava vetävä poikkeus tähän!

Harrastamisesta

Asta Leppä kirjoittaa Helsingin Sanomissa 11.5.2014 että "Lapset harrastavat liian tosissaan". Kirjoitus on hieno ja sisätää paljon asiaakin, mutta muutamasta asiasta olen todella todella TODELLA eri mieltä hänen kanssaan. Toisaalta näkökulmamme aiheeseen on hyvin erilainen, mutta mua nyt vaan alkaa pikkuhiljaa kismittää nää iänikuiset 'harrastuksen pitää olla pelkkää leikkiä' -itkuvirret, kun taideopetuksen taso laskee ko lehmän häntä ja samaan aikaan suureen ääneen ihmetellään, miksi esimerkiksi kansallisbaletin solistiroolit ja kaupunginorkesterien vakipaikat täytetään ulkomaisilla taiteilijoilla.

Heti alussa Leppä toteaa, että lasten harrastukset eivät ole enää mitään rentoa puuhastelua. Siis anteeksi mitä?

Terveisiä Lontoon sotahevoselta!

Sain mahdollisuuden käydä Lontoossa viime kuussa hyvinkin teatteripainotteisella reissulla. Pääsin nimittäin tutustumaan, kiitos opiskelevan puolisoni, Essexin yliopiston East 15 Acting Schoolin opiskelijoiden demo-tarjontaan sekä tietenkin myös muutamaan teokseen West Endillä. Matka oli itselleni taiteilijana tarpeellinen piristysruiske: Ei siis mikään tajuntaa laajentava järisyttävä kokemus, mutta täynnä sellaisia pieniä "Juuri näin!" -hetkiä.

Erityisen paljon tätä tarjosi War Horse.

Ole parempi.

Puhuin taiteen opetuksesta kollegani kanssa pari päivää takaperin. Keskustelimme paljon siitä 'vanhan koulukunnan' rääkistä, jota oma sukupolvemme vielä koki, ja mitä jälkiä se on meihin jättänyt. Hän oli tanssija, itse olin viulisti. Opiskelu oli rankkaa ja hikistä työtä, se oli usein epäreilua ja tämän päivän opetusmetodien edessä joskus jopa pöyristyttävää. Ja aika usein tunneilla suoraan sanottuna vitutti. Mutta silti sinne meni illasta toiseen toteamaan ettei vieläkään osaa, ei pysty, eikä saa tehdä, mitä halusi. Mutta ne lukuisat vuodatetut hikipisarat tuotti tulosta.

Jos olit lahjakas ja teit töitä, pääsit helpommalla. Ja jos olit vahva henkisesti, et välttämättä edes tajunnut, kuinka paljon henkistä väkivaltaa ympärilläsi tapahtui. Tai jopa hyväksyit sen osana prosessia. Ja me molemmat oikeasti kaipaamme tuota aikaa. - Emme sellaisenaan, emme niitä opetusmetodeita, mutta enemmänkin sitä tinkimättömyyttä ja tekemisen meininkiä. Sitä "do or don't, there is no try." -asennetta. Sitä, että ihmiset tekivät töitä ja ymmärsivät kuinka rankan työn takana kehitys on. Eivätkä opettajat antaneet oppilaittensa antaa periksi.

Mutta nyt menen itseni edelle. Palataanpa takaisin päin...

Kirje taiteen puolesta

Minulla on huoli. Ja se on suuri huoli. Olen huolissani teattereiden tarjoaman taiteen tasosta. Olen huolissani siitä siksi, koska teatterien (ja myös muiden kulttuurilaitosten) tukien jatkuva leikkaus on saattanut käyntiin paholaismaisen oravanpyörän. Epäilen vahvasti, että onko päättäjien tasolla ollenkaan ymmärretty, mitä on tullutkaan tehtyä...

Teatterithan ovat olleet talouskriisissä jo vuosia. Säästetään, leikataan, lomautetaan, tehdään pienemmällä budjetilla, joustetaan... Arkipäivää ihan alalla kuin alalla. Samaan aikaan teattereilta on jo pitkään vaadittu tulosvastuuta. Kulttuurilla tulisi siis pystyä tehdä rahaa. Ja jos teatteri ei onnistu tuottamaan tarpeeksi lipputuloja, sen taide ei ole tukemisen arvoista, joten tukea lasketaan entisestään. Olenko ihan väärässä, mutta eikö se ajatuskaari osalla päättäjiä kulje jotensakin näin?

Nykytaiteesta - eli tulevista klassikoista

Nykytaide - on sitten kyseessä nykyteatteri, nykytanssi, nykymusiikki (populaarimusiikissa ne indie- ja underground-bändit) - on tärkeä suuntaus, joka pyrkii vahvasti viemään taidetta eteenpäin kokeilemalla, tutkimalla ja tekemällä asioita perinteistä poiketen ja uusia ilmaisukeinoja hyödyntäen. Nykytaide on usein äärimmäisen ajankohtaista sekä aiheiltaan että esitystavoiltaan. Sitä tehdään viimeisimpien uusien tuulien, "taidetrendien", mukaan. Yritetään siis olla aallonharjalla, edellä muita, löytää ensimmäisenä jotain uutta, odottamatonta, aiemmin löydettyä ehkä suurempaa ja parempaa. Yritetään kohdata nykyihminen taiteessa nykyaikaisin keinoin. Yllättää.

Kuten olen monasti sanonut, (ja minkä varmasti täältä rivien välistä pystyy vahvasti lukemaan,) en ole suuri nykytaiteen ystävä, kun puhutaan suuntauksen ääri-ilmiöistä. Tarkoitukseni ei kuitenkaa missään nimessä ole väheksyä sen tekijöitä. Päinvastoin! Omilla henkilökohtaisilla mieltymyksilläni sen suhteen, mitä tykkään itse tehdä, kotona kuunnella tai ulkona katsella, ei ole mitään tekemistä arvostuksen kanssa. Ja koen pikemminkin, että perinteessä ja sen tekemisessä on vain niin paljon, mitä haluan oppia ja tehdä, etten halua itse loikata nykypuolen villille ja vapaalle kentälle. Ainakaan vielä...

"Graffauksesta"

Eilen eräs ympyrä sulkeutui: Opetin omille tanssioppilailleni materiaalia Michael Jacksonin "2 Bad" -musiikkivideolta, materiaalia jota itse esitin aikanaan yhdessä hyvien ystävieni kanssa koulun joulujuhlassa. Se oli ensimmäinen julkinen tanssiesitykseni (jos ei lyhytkestoista kansantanssiharrastustani lapsena lasketa). Sen jälkeen poikaa vietiin. Tanssista tuli intohimoni.


Tätä pohtiessani tajusin myös, että olen kirjoittanut täällä paljon mielipiteitäni näyttelijäntyöstä, musikaaliohjauksesta sekä laulamisesta. Tanssin puolelta olen lähinnä tyytynyt ylistämään muutamaa alkueräiskoreografia tuolta maailmalta. Tämä tuntuu oikeasti hullulta, sillä tanssi on aina ollut jopa musiikkia suurempi intohimoni musikaaleissa. Joten korjataanpa tilanne!